Somebody to lean on

Perjantaina kävimme tutustumassa Peetelin seurakunnan sosiaalikeskukseen. Yleisemmin seurakuntaa on jo käsitelty postauksessa Ma olin võõras, aga sa võtsid mind vastu. Seurakunnalla on vahva näky sosiaalityön tärkeydestä, diakoniasta ja hädänalaisten auttamisesta.

Aluksi kävimme tutustumassa lastenkotiin. Tilat olivat valoisat, siistit ja viihtyisät, joskaan liikaa tilaa ei ollut. Pääasia kuitenkin lienee se, että lapsilla on turvallinen ympäristö asumiselle. Kierroksen jälkeen istahdimme alas sosiaalikeskusta johtavan Mati Sinisaaren kanssa. En enää muista kovin tarkasti esimerkiksi lastenkodin asukaslukua, mutta se jäi mieleeni, että kymmenet perheet ovat riippuvaisia Peetelin seurakunnan työstä. Köyhällä Viron kirkolla ei tietenkään ole varaa pyörittää tällaista avustustyötä tai diakoniaa, joten yhteistyökumppanit ovat usein firmoja. Ikävä kyllä firmat vain tuntuvat suhtautuvan avustukseen melko projektiluontoisesti - avustusta kyllä annetaan, mutta lyhyen aikaa tai kertaluontoisesti. Sinisaaren mukaan tämä on Virossa hyvin tyypillistä. Olin kovin vaikuttunut kun Sinisaar kertoi, että on ollut aikoja kun on näyttänyt vahvasti siltä, että sosiaalikeskus pitää taloudellisista syistä sulkea viikkojen sisällä. Mutta aina on jostakin ilmestynyt sellainen lahjoitus, jonka avulla on saatu jatkaa. Jumala on ihmeellinen. Lastenkodissa on kustannuksista huolimatta haluttu pitää kiinni esimerkiksi omasta kokista. Läheisistä firmoista tilattu ruokasatsi tulisi noin neljä kertaa halvemmaksi, mutta lapset menettäisivät ruokailun kodinomaisen tunnelman, jolla halutaan vahvistaa mm. heidän turvallisuudentunnettaan.

Kuten aiemmissa postauksissani olen vihjannut, perheiden rikkonaisuus ja alkoholiongelmat ovat Virossa isoja ongelmia, eikä perheväkivaltakaan kovin tavatonta ole. Monesti ongelmista vaietaan, sillä täkäläisessä kulttuuriympäristössä on tärkeää, että ulkokuori on kunnossa. Eikä se varmaankaan ole vain virolaiseen tai venäläiseen kulttuuriin sidottua, että naiset selittävät mustia silmiään kaatumisella tai oveen törmäämisellä. Monilla nuorilla äideillä ei välttämättä ole valmiuksia vanhemmuuteen, eikä vaikea koti- tai parisuhdetilanne helpota asiaa.

Kotien monet ongelmat heijastuvat tietysti myös lapsiin. Kun esimerkiksi nukkuminen muuttuu mahdottomaksi ympäristössä, jossa juhlitaan, ryypätään ja poltetaan tupakkaa pikkutunneille asti, myös koulunkäynti kärsii. Moni lapsi on väsymyksestään johtuen koulussa rauhaton ja saattaa reagoida turvattomuuteen esimerkiksi kastelemalla sänkynsä. Lääkärissä lapsi sitten todetaan keskittymishäiriöiseksi ja hänelle määrätään lääkkeitä. Missään vaiheessa kukaan ei tuo esille kotona ilmeneviä ongelmia, eikä niiden perään varmasti kysytäkään. Peetelistä meille kerrottiin, että kun lapsi pääsee rauhalliseen ja stressittömään ympäristöön nukkumaan, esimerkiksi yökasteluongelmat katoavat yleensä melko pian, eikä lääkityksellekään ole tarvetta. Moni ongelmaperheen lapsi myös syrjäytyy koulumaailmasta, eikä se ainakaan helpota itsenäisen elämän aloittamista. Peetelin lastenkodissa on mahdollista asua siihen asti kunnes koulut on käyty - muistaakseni vanhin asukas on tällä hetkellä 21-vuotias.

Sinisaar kertoi myös työnsä alkuvaiheista miltei parikymmentä vuotta sitten. Virossa on hyvin tavallista, että uudesta työalasta/projektista/hankkeesta innostutaan, mutta hyvää pohjatyötä ei haluta tehdä. Halutaan mieluummin hypätä suoraan vaiheeseen, jossa homma jo pyörii hyvin. Sinisaar kertoi, että lastekodin kontekstissa ajatuksena oli, että katulapset pitää saada käymään koulua. Vasta Suomessa saatu koulutus avasi heidän silmänsä huomaamaan, että ensimmäinen askel ei ole koulutus vaan asumisen, ruoan, puhtaiden vaatteiden, peseytymismahdollisuuden ja turvallisen aikuisen läsnäolon järjestäminen. Siis ihan niitä lapsen elämän peruspilareita. Vasta niiden ollessa kunnossa on mahdollista edes miettiä sitä, onko lapsi kykenevä astumaan koulumaailmaan.

Minuun teki suuren vaikutuksen se, kuinka Mati Sinisaar kertoi työstään, kuinka voimakkaasti hän asettui lasten puolelle ja kuinka hän ei kertaakaan ottanut kunniaa itselleen yhtään mistään. Kaikesta huokui se, kuinka suunnattoman tärkeä asia sosiaalikeskus, kristityn velvollisuus auttamisesta ja lähimmäisen hyvinvointi on. Pidin myös hänen hands on -tyyppisestä lähetymistavastaan työhönsä - on turha lähteä luennoitsemaan teorioista tai teologiasta, vaan TEHDÄ ja kätten evankeliumin kautta näyttää teoria todeksi. Kun ihminen on nälkäinen, häntä eivät kiinnosta diakonian eettiset perusteet, mutta kohtaamansa hyvän hän kyllä ymmärtää.

Vaikuttamistyö on silti toki tarpeen. Ihmisten omanarvontuntoa on voitava kohentaa niin, että syntyy tunne, ettei heidän ole pakko kärsiä hiljaa, ottaa vastaan tai sietää mitä tahansa.

Kaikkiaan vierailu antoi paljon ajateltavaa ja luulen, että nämä teemat pyörivät mielessäni vielä pitkään. On hurjaa ajatella esimerkiksi sitä, etteivät kaikki lapset saa viikonloppuisin tai muuten kouluaikojen ulkopuolella syödäkseen.

Rukouspyynnöksi jätänkin Peetelin seurakunnan työn ja sen avusta elävät perheet.

Ja ta kaisutas neid (see tähendab, lapsi) ja õnnistas neid, pannes käed nende
peale. Mark. 10:16