"Olet tervetullut takaisin"

Lääne-Nigula kutsui jälleen kun torstaina edessä oli rovastikunnallinen kokous. En osaa ottaa kantaa, olisiko tällaiseen mahdollista päästä Suomessa ns. nobodyna, mutta olin kovin iloinen, että tällainen mahdollisuus täällä aukesi. Ohjaajaani on kiittäminen siitä, että olen saanut olla todella monenlaisessa toiminnassa mukana!


Aloitettuamme päivän jumalanpalveluksella ja kahvittelulla oli aika siirtyä raamattuopetukseen ja jakautua ryhmiin. Sain tutustua uuteen opetusmetodiin nimeltä Piiblit jagades, joka etenee seuraavasti:

1. Joku ryhmästä lukee tekstin ääneen. Muut kuuntelevat.

2. Kaikki ryhmän jäsenet lukevat tekstin itsekseen läpi ja valitsee sen kohdan/ne kohdat tekstistä, jotka häntä eniten puhuttelevat.

3. Jokainen ryhmän jäsen lukee muille sen osan tekstiä, jotka häntä sillä hetkellä eniten puhuttelivat.

4. Koko teksti luetaan jälleen ääneen niin, että yksi lukee ja muut ryhmän jäsenet yhtyvät lukemiseen niissä kohdissa, jotka kukin on valinnut itselleen tärkeimmäksi. (onko tämä enää suomea?)

5. Ryhmän jäsenet miettivät hetken hiljaa miksi juuri valittu kohta/valitut kohdat puhuttelivat häntä.

6. Ajatukset, kysymykset, kommentit tms. jaetaan koko ryhmän kesken. Muiden ajatuksista on suositeltavaa tehdä huomioita, jotka voi jakaa keskustelun edetessä.

7. Jokainen ryhmän jäsen koostaa jaettujen ajatusten pohjalta disposition tekstistä tehtävää saarnaa varten. Keskustelua. (Toim. huom! Paikalla oli joukko teologeja. Saarnan dispositon koostaminen ei ehkä ole toimivin juttu vaikkapa nuorten raamattutunnille...)
8. Joku ryhmästä pitää pienen loppurukouksen.

Olin samassa ryhmässä muun muassa lääninrovasti Tiit Salumäen kanssa ja kävimmekin hyvää keskustelua Joh. 11:47-53 -jakson pohjalta. Minä en vajavaisesta virostani tai puutteellisista eksegeetin taidoistani huolimatta jäänyt seuraajan osaan vaan osallistuin keskusteluun aktiivisesti. Jaettujen ajatusten pohjalta tekisi vaikka kymmenen saarnaa eri näkökulmista. Siinä sai nuori papinalku tärkeää oppia.

Lounaan jälkeen EELK:n perhetyön koordinaattorina toimiva ohjaajani piti esitelmän perhetyöstä. Suomessa olemme kirkon piirissä tottuneet vahvaan perhe- ja nuorisotyöhön, perheneuvontaan ja siihen, että apua on eri elämäntilanteissa saatavissa myös seurakunnasta. Virossa näin ei ole. Jotakin kertoo se, että jopa joillekin papeille täytyy perustella miksi joku ihmeen perhetyö on kirkossa edes tarpeellista. Pian esitelmän pohjalta keskusteltiin muun muassa siitä kannattaako perhekirkkoja järjestää, käyvätkö papit toimituskeskusteluita alttarille astelevien kanssa ja millaisessa suhteessa kirkon tulee julistaa ja palvella . Eräässä kommentissa myös mietittiin onko tällaisille kampanjoille mitään tarvetta, vaikka idea nimenomaan on luoda jotakin kestävää ja pitkäikäistä.

Toisaalta ymmärrän myös virolaispappien huolen siitä, että työtä tulee koko ajan lisää, eikä delegoimiseen pienissä ja taloudellisesti ahtaalla olevissa seurakunnissa usein ole mahdollisuuksia. Siksi tarvitaankin yhteistyötä niiden tahojen kanssa, jotka jo tekevät perhetyötä, esimerkkeinä valtio ja kansalaisjärjestöt. Työn on oltava kattavaa, sillä vain ongelmatilanteissa mukanaolo ei mielestäni ole ihmisen ja hänen elämänsä näkemistä kokonaisvaltaisesti - on annettava avaimia myös ongelmien ennaltaehkäisyyn ja jälkihoitoon. Näin mukaan tulevat esimerkiksi avioliittoleirit, pyhäkoulu- ja nuorisotyö sekä varsinainen perheneuvonta.

Päivä oli antoisa ja lämminhenkinen, vaikka ulkona paukkukin aamulla miltei kahdenkymmenen asteen pakkanen. Jälleen yksi hyvä kokemus Lääne-Nigulasta!