Gospellaager

Minä ja bändileiri - maailman epätodennäköisin yhdistelmä. Vähän kun koittaisi yhdistää Vin Dieseliä ja Oscar-patsasta.

Perjantaina minun oli kuitenkin aika suunnata sosiaalikeskusvierailulta kohti Länsi-Viroa ja Taeblaa, jossa järjestettiin viikonlopun kestävä kristillinen bändileiri. Kuten nokkelimmat jo arvaavatkin, minulla ei ole leiriltä yhden ainutta kuvaa... Kyseessä oli kuitenkin myös medialeiri, jossa mukana olivat suomalainen Nuotta ja sen sisarlehdet Pluss (Viro) ja Vybor (Venäjä) - siksi kuviakin löytyy mm. täältä ja täältä. Ne ovat sitä paitsi paljon laadukkaampia kuin mitä Pentaxini voisi teille ikinä tarjota.

Olen harjoitteluni mittaan osallistunut pariin bändileirin palaveriin. Ne ovat olleet hyödyllisiä kahdesta syystä: toisaalta on ollut kiva päästä katsastamaan mitä tapahtuu tällaisen leirin kulissien takana ja toisaalta oli hyvä olla perillä leirin kulusta ja tapahtumista jo etukäteen. Vaikka tietoni musiikista ovat täysin olemattomat, en ole kokenut jääneeni ulkopuoliseksi, vaikka keskustelu pyörisikin pari tuntia ääniteknisten asioiden ympärillä. Se kertonee jotakin siitä, että tiimissä oli hyvä henki! 

Alkujaan suunnitelmana oli, että pitäisin lauantaiaamuna raamattutunnin, mutta suunnitelma muuttui ja lopulta olin vastuussa pe-illan ja la-aamun hartaushetkistä. Sain niiden toteuttamiseen vapaat kädet, joskin minulta toivottiin, että puheissani olisi opetuksellista ainesta. Näin paikattaisiin musiikintekoa käsitteleväksi luennoksi  vaihtunutta raamattutuntia. Tällainen vastuu teki oikein hyvää ammatilliselle kasvulle ja olin todella kiitollinen saamastani tehtävästä. Toisaalta olin yhtä lailla kiitollinen, että sain auttaa leirin toteutuksessa myös keittiön puolella. Eräässä palaverissa minulta kysyttiin, haittaako minua auttaa esimerkiksi teepöydän kattamisessa. Kiva, että kysyivät, mutta töihin minä olin tulossa ja valmis auttamaan kaikella mahdollisella tavalla! Porukan miehet olivat vähän hämillään siitä, että tykkään roudata.. Osaamiseni tietysti painottuu teologisiin kysymyksiin, mutten koe olevani missään mielessä liian pätevä kahvia keittämään tai sipsipusseja avaamaan. Jumala on kutsunut minut palvelemaan ja näen tämän minulle osoitetun tehtävän kokonaisvaltaisesti - pari opintopistettä teologisesta tiedekunnasta ei vaikuta tähän mitenkään. 

Leirillä oli mukana kuusi bändiä eri kirkkokunnista ja eri puolilta Viroa. Pisimmän matkan olivat tehneet rakverelaiset nuoret. Bändileiri tarjosi nuorille oivan mahdollisuuden kehittyä ja viedä bändiään eteenpäin, sillä ammattimuusikoiden tarjoaman opastuksen lisäksi bändit saivat äänittää demon, heistä otettiin bändikuvat ja tehtiin videohaastattelut. Lauantai-iltana järjestettiin myös kaikille avoin konsertti, jossa bändit pääsivät elävän yleisön eteen. Kaikkinensa leiri kustansi nuorille 15€/hlö. Summa tuntuu pieneltä, mutta järjestäjätiimistä todettiin, että tämän maan kontekstissa se on ehdoton kipuraja. Leiri halutaan pitää avoimena kaikkialta maasta tuleville nuorille, jotka joutuvat tietysti laskemaan mukaan myös matkojen hinnat. Suurista summista ei varmaankaan puhuta, mutta tämänkin leirin kustannuksia laski se, että saimme erään avustusjärjestön ruokapankista mm. leipää, juustoa, jugurttia ja naposteltavaa, joilla nuoret pidettiin tyytyväisinä koko päivän - Taeblan lukion puolesta meille järjestettiin aamiainen, lounas ja päivällinen.

Leirillä oli upea fiilis! Mitäänhän en tajunnut kun keskustelu kääntyi musiikkiin, mutta onneksi leirillä oli myös eräs Virossa vapaaehtoistyössä oleva, minulle jo ennestään tuttu norjalainen Lars, joka oli lähes yhtä pihalla kuin minäkin. Nuoret näyttivät olevan todella innoissaan ja kiitollisia kaikesta, mitä leiri heille tarjosi. Alusta asti ideana oli tehdä mieluummin pienimuotoista ja mahdollisimman laadukasta kuin suuruudenhullua sekundaa. Joku totesikin, että sekulaarinkaan puolen leireillä ei kalliimmista hinnoista huolimatta ole yhtä ammattimaista meininkiä. Tarkoituksena oli rohkaista nuoria käyttämään heille annettua lahjaa seurakunnan rakennukseksi ja esimerkiksi perjantain hartauspuheessani halusin kiinnittää huomiota siihen, että nuoret arvostaisivat omia kykyjään ja panostaan. Vapaissa suunnissa tilanne on vähän eri, mutta monessa luterilaisessa seurakunnassa täällä ajatellaan, että vain urkumusiikki on kirkkoon sopivaa musiikkia.

Suomalaiseen leirielämään tottuneena sain minäkin olla pari kertaa ihmeissäni. Perjantai-iltana menin ihan vain kainosti vihjaamaan eräälle rokkibändille, että volttien harjoittelu patjoilla ei kovaäänisyydessään ehkä olisi parasta ajanvietettä kun yörauha oli alkamassa. Olin henkisesti valmistautunut vartin keskusteluun muiden huomioimisesta ja siitä, että seuraava päivä olisi pitkä ja täynnä tekemistä. Mutta vielä mitä! Ehdin todeta jotakin Hiukan on kova ääni -tyyppistä kun pojat jo olivatkin korjanneet patjat sivuun, pahoittelivat ja toivottivat hyvää yötä. Siis häh? Lauantai-aamuna luulin näkeväni unia kun istuin ruokasalissa tekemässä töitä. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan ja aamupala olisi yhdeksältä. Yhtäkkiä sisään marssii kolme teinipoikaa pelaamaan lautapelejä. Vaikka olisi vielä voinut tunnin nukkua! Kuumeessa varmasti olivat, muuta selitystä en keksi. Yhdellä tosin olikin jalassaan sortsit, vaikka ulkona oli pakkasta ja koulukin melko kylmä, joten kuume on ainakin hänen kohdallaan ihan mahdollinen selitys. Mutta entä ne muut?

Leirillä vieraillut Lääne-Nigulan pastori kyseli, josko voisin tulla sunnuntain jumalanpalvelukseen auttamaan ehtoollisen kanssa. Minä olen lomalla, minä en saa tehdä töitä hän sanoi. Mielellänihän minä olisin mennyt, mutta lauantai-iltana jouduin poistumaan takaisin Tallinnaan. Sunnuntaina minulla oli jälleen saarnavuoro.

Kiitollisin mielin muistelen tätäkin kokemusta vielä pitkään! Yllättävää vain oli se, että leiri kesti minun osaltani yhden yön, mutta siitä toipuminen kaksi päivää. Vanha taidan jo olla. Tämä ei lupaa hyvää vielä alkamattomalle virkauralleni, johon mahtunee yksi jos toinenkin rippileiri á 8 päivää. Osaksi syy tässä toipumisongelmassa on kylläkin jo muutaman viikon jatkuneessa unettomuudessa. Alkaa kroppa jo vähän yskiä fyysisestikin.
 

 

Somebody to lean on

Perjantaina kävimme tutustumassa Peetelin seurakunnan sosiaalikeskukseen. Yleisemmin seurakuntaa on jo käsitelty postauksessa Ma olin võõras, aga sa võtsid mind vastu. Seurakunnalla on vahva näky sosiaalityön tärkeydestä, diakoniasta ja hädänalaisten auttamisesta.

Aluksi kävimme tutustumassa lastenkotiin. Tilat olivat valoisat, siistit ja viihtyisät, joskaan liikaa tilaa ei ollut. Pääasia kuitenkin lienee se, että lapsilla on turvallinen ympäristö asumiselle. Kierroksen jälkeen istahdimme alas sosiaalikeskusta johtavan Mati Sinisaaren kanssa. En enää muista kovin tarkasti esimerkiksi lastenkodin asukaslukua, mutta se jäi mieleeni, että kymmenet perheet ovat riippuvaisia Peetelin seurakunnan työstä. Köyhällä Viron kirkolla ei tietenkään ole varaa pyörittää tällaista avustustyötä tai diakoniaa, joten yhteistyökumppanit ovat usein firmoja. Ikävä kyllä firmat vain tuntuvat suhtautuvan avustukseen melko projektiluontoisesti - avustusta kyllä annetaan, mutta lyhyen aikaa tai kertaluontoisesti. Sinisaaren mukaan tämä on Virossa hyvin tyypillistä. Olin kovin vaikuttunut kun Sinisaar kertoi, että on ollut aikoja kun on näyttänyt vahvasti siltä, että sosiaalikeskus pitää taloudellisista syistä sulkea viikkojen sisällä. Mutta aina on jostakin ilmestynyt sellainen lahjoitus, jonka avulla on saatu jatkaa. Jumala on ihmeellinen. Lastenkodissa on kustannuksista huolimatta haluttu pitää kiinni esimerkiksi omasta kokista. Läheisistä firmoista tilattu ruokasatsi tulisi noin neljä kertaa halvemmaksi, mutta lapset menettäisivät ruokailun kodinomaisen tunnelman, jolla halutaan vahvistaa mm. heidän turvallisuudentunnettaan.

Kuten aiemmissa postauksissani olen vihjannut, perheiden rikkonaisuus ja alkoholiongelmat ovat Virossa isoja ongelmia, eikä perheväkivaltakaan kovin tavatonta ole. Monesti ongelmista vaietaan, sillä täkäläisessä kulttuuriympäristössä on tärkeää, että ulkokuori on kunnossa. Eikä se varmaankaan ole vain virolaiseen tai venäläiseen kulttuuriin sidottua, että naiset selittävät mustia silmiään kaatumisella tai oveen törmäämisellä. Monilla nuorilla äideillä ei välttämättä ole valmiuksia vanhemmuuteen, eikä vaikea koti- tai parisuhdetilanne helpota asiaa.

Kotien monet ongelmat heijastuvat tietysti myös lapsiin. Kun esimerkiksi nukkuminen muuttuu mahdottomaksi ympäristössä, jossa juhlitaan, ryypätään ja poltetaan tupakkaa pikkutunneille asti, myös koulunkäynti kärsii. Moni lapsi on väsymyksestään johtuen koulussa rauhaton ja saattaa reagoida turvattomuuteen esimerkiksi kastelemalla sänkynsä. Lääkärissä lapsi sitten todetaan keskittymishäiriöiseksi ja hänelle määrätään lääkkeitä. Missään vaiheessa kukaan ei tuo esille kotona ilmeneviä ongelmia, eikä niiden perään varmasti kysytäkään. Peetelistä meille kerrottiin, että kun lapsi pääsee rauhalliseen ja stressittömään ympäristöön nukkumaan, esimerkiksi yökasteluongelmat katoavat yleensä melko pian, eikä lääkityksellekään ole tarvetta. Moni ongelmaperheen lapsi myös syrjäytyy koulumaailmasta, eikä se ainakaan helpota itsenäisen elämän aloittamista. Peetelin lastenkodissa on mahdollista asua siihen asti kunnes koulut on käyty - muistaakseni vanhin asukas on tällä hetkellä 21-vuotias.

Sinisaar kertoi myös työnsä alkuvaiheista miltei parikymmentä vuotta sitten. Virossa on hyvin tavallista, että uudesta työalasta/projektista/hankkeesta innostutaan, mutta hyvää pohjatyötä ei haluta tehdä. Halutaan mieluummin hypätä suoraan vaiheeseen, jossa homma jo pyörii hyvin. Sinisaar kertoi, että lastekodin kontekstissa ajatuksena oli, että katulapset pitää saada käymään koulua. Vasta Suomessa saatu koulutus avasi heidän silmänsä huomaamaan, että ensimmäinen askel ei ole koulutus vaan asumisen, ruoan, puhtaiden vaatteiden, peseytymismahdollisuuden ja turvallisen aikuisen läsnäolon järjestäminen. Siis ihan niitä lapsen elämän peruspilareita. Vasta niiden ollessa kunnossa on mahdollista edes miettiä sitä, onko lapsi kykenevä astumaan koulumaailmaan.

Minuun teki suuren vaikutuksen se, kuinka Mati Sinisaar kertoi työstään, kuinka voimakkaasti hän asettui lasten puolelle ja kuinka hän ei kertaakaan ottanut kunniaa itselleen yhtään mistään. Kaikesta huokui se, kuinka suunnattoman tärkeä asia sosiaalikeskus, kristityn velvollisuus auttamisesta ja lähimmäisen hyvinvointi on. Pidin myös hänen hands on -tyyppisestä lähetymistavastaan työhönsä - on turha lähteä luennoitsemaan teorioista tai teologiasta, vaan TEHDÄ ja kätten evankeliumin kautta näyttää teoria todeksi. Kun ihminen on nälkäinen, häntä eivät kiinnosta diakonian eettiset perusteet, mutta kohtaamansa hyvän hän kyllä ymmärtää.

Vaikuttamistyö on silti toki tarpeen. Ihmisten omanarvontuntoa on voitava kohentaa niin, että syntyy tunne, ettei heidän ole pakko kärsiä hiljaa, ottaa vastaan tai sietää mitä tahansa.

Kaikkiaan vierailu antoi paljon ajateltavaa ja luulen, että nämä teemat pyörivät mielessäni vielä pitkään. On hurjaa ajatella esimerkiksi sitä, etteivät kaikki lapset saa viikonloppuisin tai muuten kouluaikojen ulkopuolella syödäkseen.

Rukouspyynnöksi jätänkin Peetelin seurakunnan työn ja sen avusta elävät perheet.

Ja ta kaisutas neid (see tähendab, lapsi) ja õnnistas neid, pannes käed nende
peale. Mark. 10:16

Viikko viitottuna

Huijasin heti otsikossa, sillä en aio viittoa yhtään mitään. Edellisviikon aion kuitenkin purkaa suuntaviivoin.

Maanantaina lähdin kahden - sekä SLS:n että KL:n - lähetin kanssa Väänä-Vitissä sijaitsevaan keskukseen, jossa pidimme kehitysvammaisten ryhmälle lattiakuvatuokion. Mukanamme oli myös Viron kirkon kehitysvammatyötä koordinoiva Tiina Ool. Tuokion teemana oli palmusunnuntai ja mukana oli paitsi laulua ja tanssia, myös leipää, mehua, kuusenoksia ja pieniä tipuja. Hetki oli onnistunut - oli ihana nähdä osallistujien riemuitsevan! En ollut ollut mukana kehitysvammatyössä tai lattiakuvissa Suomessakaan, joten ammatillisestikin tästä sai paljon. Hyvä tapa viettää vapaapäivä, siis.

Tiistaina olisin voinut osallistua SLS:n lähettien työkokoukseen, mutta koska viikolla oli vielä luvassa muun muassa saarna ja pari hartautta, päätin viettää vapaapäiväni näppäimistön ääressä. Päivä oli aika tuskainen, sillä harvoin olen kokenut yhtä pahaa saarnablokkia! Jonkin aikaa vaivannut unettomuus on vaikuttanut luovaan ajatteluun ja huomasin, että vaikka päässä on ajatuksia palmusunnuntain teemasta ja tekstistä, en saa niitä sanoiksi. Kokeilin kaikkea tilanteen aukaisemiseksi: kävin ulkona kävelyllä, otin päiväunet, söin karkkia ja appelsiinin, luin rukouskirjaa ja kuuntelin jääkiekkoiltaa. Mutta ei lähtenyt, ei. Saisinkohan mitään valmiiksi sunnuntaihin mennessä?

Keskiviikkona kävimme Lähetysseuran virkistyspäivässä Tallinnan Merimuseossa. Hyvin toteutettu paikka ja paljon nähtävää. Minua ei myöskään suuresti haitannut kierroksen jälkeen tarjottu lounas. Kuhaa alle kympillä, ei paha. Illalla olin lapsenlikkana eli katsoin elokuvaa, väistelin suihkupulloa ja piirtelin hevosia.

Torstaihin mennessä olin kirjoittanut ihan köppelön version sunnuntain saarnasta. Aikaa ei enää oikein ollut, viikonloppuna olisi muutakin ohjelmaa. Menin EELK:n lapsi- ja nuorisotyön keskukselle, LNÜ:lle, ideoimaan saarnaa SLS:n Titan kanssa. Olin varma, että joutuisin itkemään verisiä kyyneleitä saadakseni jotakin järkevää seurakunnalle sanottavaksi. Mutta mitä vielä - kerroin Titalle mitä aion sanoa, minkälaista toiminnallista elementtiä olin ajatellut jne. ja kappas - palaset loksahtelivatkin kohdalleen ja se köppelö versio, jonka kanssa menin LNÜ:lle sisään, oli sama, jonka kanssa tulin sieltä myös ulos. Tähän ei edes tarvittu sitä inspiraatiopizzaa, jota söimme vasta jälkikäteen. Iltapäivällä suuntasimme hakemaan ruokapankista täydennystä viikonlopun bändileirille. Ruokapankissa tehdään tärkeää työtä, josta niin moni ihminen on riippuvainen! Illan ja yön aikana naputtelin vielä hartaudet sille samaiselle leirille.


Perjantaiaamuna kävimme tutustumassa Peetelin seurakunnan sosiaalityöhön. Kokonaisuus on niin laaja ja herättää niin paljon ajatuksia, että siitä kirjoitan myöhemmin enemmän. Tapaamisesta lähdimme kohti Lääne-Nigulan vieressä sijaitsevaa Taeblan lukiota, jossa järjestettiin kristillinen bändileiri. Sekin ansaitsee oman postauksensa, joten jätettäköön lisämaininnat sinne. Sunnuntai meni pyhäkoulun ja saarnan merkeissä.

Siunausta hiljaiseen viikkoosi!

Vinkki saarnaajalle

Sunnuntaina lähdimme siis kaasu pohjassa Sauelta Mustamäelle. Minun oli tarkotus saarnata Jaanin kappeliseurakunnan messussa. Olimme perillä noin kymmenen minuuttia ennen messun alkua ja ehdimme juuri sopia askelmerkeistä kun olikin aika laittaa alba päälle ja ottaa homma haltuun.

Ohjaajani  oli jo hyvissä ajoin ilmoittanut minulle milloin saarnaisin missäkin. Meillä oli myös puhetta siitä, että kirkkovuosi menee samaa rataa kuin Suomessa. Kätevää minun kannaltani, sillä sain tukeutua suomalaiseen Kirkkokäsikirjaan. Sunnuntaina vietettäisiin siis Marian ilmestyspäivää.

Kirjoitin saarnan hyvissä ajoin etukäteen (ennenkuulumatonta!) ja lähetin sen ohjaajalleni kielitarkistukseen. Hieman alkoi kurkkuani kuristaa kun vastausviestissä kävi ilmi, että eipä ole Viron kirkossa valitsemiani tekstejä käsittelyssä. Mitään Marianpäivää ei edes varsinaisesti ole ja kirkkovuoden teksteissäkin oli viime vuoden aikana tapahtunut joitakin muutoksia. Nice! Mustamäen pastori Tiina kuitenkin antoi luvan pyhän "vaihtamiseen", joten me kokoonnuimme kellaritiloihin Mariaa kunnioittamaan.

Jumalan suurta johdatusta tämä kuitenkin oli, sillä kävi ilmi, että seurakunnassa oli paljon niitä, joille saarnani puhui henkilökohtaisesti - suunnittelemattomia raskauksia, suuria kysymyksiä elämän käännekohdissa. Minä en tietenkään tiennyt tätä ennakolta. Se oikea saarnateksti olisi ollut tilanteesta, jossa Jeesus päätetään tappaa, joten siitä olisi aasinsiltaa ollut vaikeampi rakentaa. Joten ilmainen vinkki saarnaajalle: valitse pyhät ihan itse! Hirveän paljon helpompaa inspiroitua saarnatekstistä ja luo seurakuntalaistenkin elämään pientä jännitysmomenttia! Uudessa seurakunnassa tällainen palapeli tietysti onnistuukin, eikä ohjaajani sanoin olisi varmaankaan aiheuttanut mitään ihmetystä, vaikka olisin keskellä talvea ilmoittanut, että nyt on kuulkaa helluntai.

Minulle saarnaajana ja teologina noin yleensäkin on tärkeintä, että voin palvella ihmistä. Puhua hänelle, kuunnella, olla läsnä. Parasta palautetta saarnastani olikin se kun ihmiset sanoivat saaneensa voimaa ja rohkeutta ja että olin pukenut sanoiksi jotakin sellaista, mitä he olivat tunteneet, mutteivät olleet osanneet sanoittaa. Myös pastorilta tuli hyvää palautetta ja hän kutsui minut takaisin Viroon saarnaamaan.

Messun jälkeen vietimme kirkkokahveja pitkällä kaavalla. Keskustelin pitkään erään naisen kanssa Viron historiasta, nykypäivästä ja ongelmista elämässä. Tällaiset kokemukset ovat voimaannuttavia keidashetkiä elämässä.

Iltaan mahtui vielä pyhäkoulua lähettilapsille ja hetki lautapelien maailmassa.

Ekumenian hengessä

Eilen aloitimme päivän matkaamalla Sauelle, jossa paikallinen Vapaaseurakunta juhli 23 vuotista taivaltaan. Sauen kaupunki on perustettu neuvostoajalla, joten Vapaaseurakunta on paikkakunnan ensimmäinen järjestäytynyt kristillinen yhteisö. Nyttemmin Sauella on myös luterilainen seurakunta, jonka toiminnan Lähetysseuran Anu ja Juha Väliaho ovat aloittaneet.

Vapaaseurakunnan pastori Erki Kuld on suorastaan valloittava persoona! Esiteltyäni itseni, hän kysyi ensin olenko virolainen vai suomalainen ja totesi sitten Hienoa, sinähän voit tulla tänne tuuraamaan minua aina kun olen merillä. Kuld on toisinaan pari viikkoa poissa ja tarvitsisi apukäsiä. Kommentti kertoi paljon siitä, kuinka avoin suhtautuminen Kuldilla on: ohjaajani kertoi esimerkiksi, että kun hän on käynyt Vapaaseurakunnalla saarnaamassa, on Kuld oma-aloitteisesti todennut, että koko jumalanpalvelus voidaan ihan hyvin viettää luterilaisen mallin mukaan. Virossa olen törmännyt arjen ekumeniaan aivan toisessa mittakaavassa kuin Suomessa. Raja-aitojen pystyttäminen kirkkokuntien välille on muutenkin turhaa, mutta sen hyödyttömyys korostuu tilanteessa, jossa kristittyjä on vähän. Toisaalta, täältäkin toki löytyy niitä, joiden mielestä jokaisen on syytä pysyä ihan vain omalla tontillaan.

Olin pari vuotta sitten eräässä koulutustilaisuudessa, jossa Helsingin Saalem-seurakunnan Klaus Korhonen oli puhumassa helluntailiikkeen ehtoolliskäsityksestä. Korhonen kertoi tunteneensa vuosia sitten naisen, joka piti helluntailaisuutta ainoana tienä taivaaseen ja oli kannassaan hyvin ehdoton. Naisen elämä oli muuttunut kun hän oli nähnyt unen, jossa hän seisoi käytävällä, jonka varrella oli ovia. Ovien yläpuolella oli kylttejä, joissa luki eri kirkkokuntien ja herätysliikkeiden nimiä. Oikean oven valitsemalla pääsisi taivaaseen. Nainen oli unessaan valinnut oman liikkeensä oven ja huomannut päätyneensä taivaseen. Hetken ympärilleen katseltuaan nainen huomasi, että taivaassa oli myös ihmisiä, joiden hän tiesi valinneen jonkun muun oven. Uni oli muuttanut naisen elämänasenteen, sillä se sai hänet tajuamaan, että usko Kristukseen on tärkeintä.

Syntymäpäivät keräsivät seurakunnalle ison määrän ihmisiä, eivätkä kaikki halukkaat mahtuneet saliin. Juhlassa lauloi Tallinnan metodistiseurakunnan kuoro ja saimme kuulla tervehdyksiä paitsi Amerikasta ja Suomesta, myös eri kirkkokunnista ja kaupungin puolesta. Tunnelma oli lämmin ja iloinen. Myös ohjaajani Pia esitti tervehdyksensä. Hänen vuoronsa tosin tuli vasta noin puoli tuntia ennen kuin meillä alkaisi jumalanpalvelus Mustamäen seurakunnassa. Kiirehän siinä sitten tuli.

To be continued...

Ei ole siin juuti ega kreeklast, ei ole siin orja ega vaba, ei
ole siin meest ega naist, sest te kõik olete üks Kristuses Jeesuses. (Gal. 3:28)

Rakverre!

Lauantain ohjelmassa oli matka kohti itää ja Länsi-Virumaalla sijaitsevaa Rakveren kaupunkia. Minä erosin määränpäässä kylpylään suunnanneesta Ruotsalan poppoosta ja suuntasin tutustumaan Rakvereen jalkaisin.

Matkalla Rakvereen kävimme katsomassa Jägälan vesiputousta eli Jägala jugaa.

Pääasiallinen kohteeni oli Rakveren linna tai siis oikeammin sen jäljellä olevat rauniot. Lipunmyyntitilanne oli taas sarjaa Olenko piilokamerassa: myyjä kysyi olenko opiskelija ja suorastaan kielsi minua etsimästä opiskelijakorttiani - pelkkä asian myöntäminen riitti todisteeksi. No näinhän on Suomessakin. Eiku hetkinen... Juttelin myyjän kanssa niitä näitä viroksi ja kysyin sitten, onko mahdollista saada jonkinlainen kartta linnan alueesta. Myyjän vastaus Joo, mutta se on kyllä sitten viroksi sai minut hiukan hämmennyksiin. Teki mieleni kysyä, millä kielellä myyjä luuli juuri puhuneensa minun kanssani useiden minuuttien ajan.

Mitään funktiota tällaisella kuvalla ei tietenkään ole, mutta ihailkaa nyt vaikka säätä!

Linnassa ei ollut liikaa väkeä ja koska sääkin oli uskomaton, oli vierailu ehdottoman onnistunut! Suosittelen kohdetta lämpimästi.

Historiafriikille tämä on ehdoton nähtävyys, enkä usko, että muutkaan kyllästyisivät. Miljöö on mielestäni aika vaikuttava.

 

Linnan läheisyydessä sijainnut sonni ei vaikuttanut erityisen innostuneelta, mutta ihan hieno patsashan se oli. Patsaan jalkaan on kaiverrettu mm. paikallisten yritysten nimiä.

Linnan kapitulisalin seinillä oli miekkoja eri aikakausilta ja alueilta. Pääsinkin leikkimään oman elämäni Aragornia, sillä miekkoja sai myös testata. Painavia olivat. Olisin varmaan luovuttanut taistelussa alkuunsa ihan vain laiskuuttani. Koristeelliset miekat olivat kuitenkin ilo silmälle, joskaan niiden käsittely pakkasessa paljain käsin ei ehkä ollut paras ideani ikinä.

En tiedä onko kovin reilua tökätä toista miekalla poskeen..

En minäkään kovin iloiselta näyttäisi, jos miekka olisi juuri lävistänyt kaulani. Tai en tiedä, kokemukseni tällä saralla kun ovat olemattomat.

Eniten odotin linnan kidutusosiota ja innostuin lisää kun huomasin, että kerran tunnissa järjestettiin kidutuksesta oikein esityskin. Odotin paljon, joten pettymys oli suuri kun esitys koostui kävelystä strobovalon loisteessa. Kummitusjuna Lintsillä on pelottavampi. (En todellakaan tiedä pitäisikö minusta huolestua kun näin innostun tästä aiheesta..)

Lähetystyön perusarkea.

Tämän kaverin pitäisi ehkä hiukan reipastua.

Olen jo pitkää ikävöinyt aivan suunnattomasti rakkaan harrastukseni ratsastuksen pariin. Pääkaunkiseudun suolaiset hinnat eivät oikein sovi opiskelijan kukkarolle... Olen yrittänyt lieventää ikävääni, mutta huomannut että esimerkiksi omista kisasuorituksista otettujen videotaltiointien katselu ei ehkä ole parasta lääkettä tähän vaivaan. Parasta Rakveressa olikin päästä vähän rapsuttelemaan yhtä kavioeläintä.

Hän lievensi ikävääni noin kahden sekunnin ajaksi.

Linnan pihalla oli kahden hevosen lisäksi mm. mahdollisuus jousiammuntaan, turnajaiskalustoa ja vuohia.

Paljastan teille salaisuuden kun sanon, etten ole aiemmin pitänyt Viron lippua mitenkään erityisen kauniina. Täällä ollessani olen kuitenkin ihastunut sini-musta-valge -väritykseen. Tornissa liehunut lippu oli hieno näky!

Mutta eipä muurien takaa pilkistänyt Rakveren kirkkokaan silmiin sattunut!

Minua huvitti tämä astelema suuresti: street of fallen womenin alussa kun oli muutamat tikapuut...

Linnan kierrettyäni reippailin vielä raunioita reunustavilla kukkuloilla säästä nauttien. Se olikin hyvä keino kerää nälkää, jonka sitten sammutin herkullisella annoksella kanakeittoa. Ihmetys oli jälleen suuri kun iso lautasellinen hyvää ruokaa, pari palaa leipää ja lasi mehua viihtyisässä paikassa kustansi 1,90€. Jännän äärellä katson kestääkö budjettini tämän takaiskun.

Päivään mahtui myös hiukan töitä, joskaan tapaaminen Rakveren pastorin Tauno Toompuun kanssa ei juurikaan tuntunut siltä. Joimme matea ja minä kuuntelin kun yhteistyökuvioista perhe-, musiikki- ja avustustyöhön keskusteltiin. Tällaisissa tilanteissa tulee toisinaan vähän hölmö olo: mitään kantaa ei oikein osaa ottaa kun ei tunne asioita tarpeeksi hyvin. Suurimman osan ajasta istuinkin siis hiljaa, eivätkä tekemäni kommentitkaan olleet sellaisia, jotka olisivat vieneet asioita eteenpäin. Siinä, missä suomeksi heittäisin vitsin, en oikein pysty sitä viroksi vielä tekemään. Toisaalta otan tällaisetkin tilanteet aina ilolla ja kiitoksella vastaan - ikinä en ole kuunteluoppilaankaan roolissa jäänyt tyhjin käsin vaan aina olen saanut oppia.

Huomenna on luvassa osallistuminen Sauen vapaaseurakunnan vuosipäivään sekä ensimmäinen saarnani viroksi. Katsotaan kuinka käy.

Hea karjane!

Perjantai käynnistyi Teron ja Lähetysseuralla myös lähettinä toimivan Titta Hämäläisen kanssa Tallinnan suomalaisella koululla, jonne Kansan Raamattuseuran Merja ja Esko Luukkonen olivat tulleet esittämään nukketeatteria. Koulun rehtori Regina Reinup tarjosi meille kahvia ja kertoi kuinka oli aikoinaan alottanut koulussa avustajana ja päätynyt vuosien saatossa nykyiseen asemaansa. Reinupia itseään hiukan huvitti se, että hän virolaisena johtaa suomalaista koulua, mutta minun mielestäni se on vain positiivinen asia. Virolainen osaa kielen, tuntee maan tavat ja syväkulttuurin ja pystyy näin hoitamaan koulunsa asioita nähdäkseni paljon jouhevammin.

 

Esitys meni loistavasti! Jotakin esityksen tasosta kertoo se, että esikoululaisista neljäsluokkalaisiin koostunut yleisö istui vajaan tunnin paikallaan ja kuunteli Raamattuun perustuvaa tarinaa mielenkiinnolla. Tarina eli jatkuvasti, eikä koskaan voinut olla varma mikä yllätys mistäkin laatikosta paljastuu.

Lounaan jälkeen lähdimme satamaan hakemaan Suomesta saapunutta apuväline- ja vaatelahjoituskuormaa. Pienikin fyysinen työ on aina tervetullutta vastapainoa normaalille ajatustyölle. Saatuamme apuvälineet varastoitua, suuntasimme tutustumaan LNÜ:n (EELK Laste- ja Noorsootöö Ühendus eli Viron kirkon lapsi- ja nuorisotyön yhdistys) toimintaan. Jos sanon, että siellä oli myynnissä kirjoja, arvaatte varmaan loput... 

Mopo ei karannut käsistä mitenkään totaalisesti, mikä oli kirjallisuuden hintatasoon nähden ihme.

Viron kirkossa nuorisotyö ei ole samalla tavalla organisoitua kuin Suomessa, eikä siihen ole mahdollisuuksiakaan. LNÜ tekee tärkeää työtä tukien seurakuntien nuorisotyöntekijöitä, kouluttamalla nuoria mm. lähetys- ja raamattukurssilla ja julkaisemalla materiaalia lapsi- ja nuorisotyön käyttöön. Viron pienessä kirkossa on tärkeää rohkaista ja kannustaa! Seurakunnissa ei kuitenkaan ymmärtääkseni aina haluta antaa vastuuta pappissäädyn ulkopuolelle. Täällä elää sitkeitä käsityksi mm. siitä, että vain papin rukoilema rukous voi olla pyhä ja oikea tai että kirkkomusiikki voi tarkoittaa vain urkuja. Pelkkä urkumusiikki ei kuitekaan taida puhua samaa kieltä nuorten kanssa. Silloin on ehkä helpompi valita vapaiden suuntien toiminta.

Nukketeatteriesityksen innoittamana hieman Hesekieliä:

Sest nõnda ütleb Issand Jumal: Vaata, mina ise otsin oma
lambaid ja hoolitsen nende eest. 
Otsekui karjane tunneb muret oma karja pärast, siis kui ta
on oma laialipillatud lammaste keskel, nõnda tunnen mina muret
oma lammaste pärast ja päästan need kõigist paigust, kuhu nad on
pillutatud pilvisel ja pimedal päeval. (Hes. 34:11-12)

"Olet tervetullut takaisin"

Lääne-Nigula kutsui jälleen kun torstaina edessä oli rovastikunnallinen kokous. En osaa ottaa kantaa, olisiko tällaiseen mahdollista päästä Suomessa ns. nobodyna, mutta olin kovin iloinen, että tällainen mahdollisuus täällä aukesi. Ohjaajaani on kiittäminen siitä, että olen saanut olla todella monenlaisessa toiminnassa mukana!


Aloitettuamme päivän jumalanpalveluksella ja kahvittelulla oli aika siirtyä raamattuopetukseen ja jakautua ryhmiin. Sain tutustua uuteen opetusmetodiin nimeltä Piiblit jagades, joka etenee seuraavasti:

1. Joku ryhmästä lukee tekstin ääneen. Muut kuuntelevat.

2. Kaikki ryhmän jäsenet lukevat tekstin itsekseen läpi ja valitsee sen kohdan/ne kohdat tekstistä, jotka häntä eniten puhuttelevat.

3. Jokainen ryhmän jäsen lukee muille sen osan tekstiä, jotka häntä sillä hetkellä eniten puhuttelivat.

4. Koko teksti luetaan jälleen ääneen niin, että yksi lukee ja muut ryhmän jäsenet yhtyvät lukemiseen niissä kohdissa, jotka kukin on valinnut itselleen tärkeimmäksi. (onko tämä enää suomea?)

5. Ryhmän jäsenet miettivät hetken hiljaa miksi juuri valittu kohta/valitut kohdat puhuttelivat häntä.

6. Ajatukset, kysymykset, kommentit tms. jaetaan koko ryhmän kesken. Muiden ajatuksista on suositeltavaa tehdä huomioita, jotka voi jakaa keskustelun edetessä.

7. Jokainen ryhmän jäsen koostaa jaettujen ajatusten pohjalta disposition tekstistä tehtävää saarnaa varten. Keskustelua. (Toim. huom! Paikalla oli joukko teologeja. Saarnan dispositon koostaminen ei ehkä ole toimivin juttu vaikkapa nuorten raamattutunnille...)
8. Joku ryhmästä pitää pienen loppurukouksen.

Olin samassa ryhmässä muun muassa lääninrovasti Tiit Salumäen kanssa ja kävimmekin hyvää keskustelua Joh. 11:47-53 -jakson pohjalta. Minä en vajavaisesta virostani tai puutteellisista eksegeetin taidoistani huolimatta jäänyt seuraajan osaan vaan osallistuin keskusteluun aktiivisesti. Jaettujen ajatusten pohjalta tekisi vaikka kymmenen saarnaa eri näkökulmista. Siinä sai nuori papinalku tärkeää oppia.

Lounaan jälkeen EELK:n perhetyön koordinaattorina toimiva ohjaajani piti esitelmän perhetyöstä. Suomessa olemme kirkon piirissä tottuneet vahvaan perhe- ja nuorisotyöhön, perheneuvontaan ja siihen, että apua on eri elämäntilanteissa saatavissa myös seurakunnasta. Virossa näin ei ole. Jotakin kertoo se, että jopa joillekin papeille täytyy perustella miksi joku ihmeen perhetyö on kirkossa edes tarpeellista. Pian esitelmän pohjalta keskusteltiin muun muassa siitä kannattaako perhekirkkoja järjestää, käyvätkö papit toimituskeskusteluita alttarille astelevien kanssa ja millaisessa suhteessa kirkon tulee julistaa ja palvella . Eräässä kommentissa myös mietittiin onko tällaisille kampanjoille mitään tarvetta, vaikka idea nimenomaan on luoda jotakin kestävää ja pitkäikäistä.

Toisaalta ymmärrän myös virolaispappien huolen siitä, että työtä tulee koko ajan lisää, eikä delegoimiseen pienissä ja taloudellisesti ahtaalla olevissa seurakunnissa usein ole mahdollisuuksia. Siksi tarvitaankin yhteistyötä niiden tahojen kanssa, jotka jo tekevät perhetyötä, esimerkkeinä valtio ja kansalaisjärjestöt. Työn on oltava kattavaa, sillä vain ongelmatilanteissa mukanaolo ei mielestäni ole ihmisen ja hänen elämänsä näkemistä kokonaisvaltaisesti - on annettava avaimia myös ongelmien ennaltaehkäisyyn ja jälkihoitoon. Näin mukaan tulevat esimerkiksi avioliittoleirit, pyhäkoulu- ja nuorisotyö sekä varsinainen perheneuvonta.

Päivä oli antoisa ja lämminhenkinen, vaikka ulkona paukkukin aamulla miltei kahdenkymmenen asteen pakkanen. Jälleen yksi hyvä kokemus Lääne-Nigulasta!

"Musiikkia kuunnellaan korvilla, mutta ylistysmusiikkia sydämellä"

Olen kertakaikkisen rakastunut Tallinnan kansainväliseen kouluun. Heti ensimmäisestä kerrasta kun kävin siellä on koulun yhteisöllinen ja lämmin henki tullut selväksi. Se koulu on kuin suuri perhe! En tiedä kuinka monella vanhemmista tai opettajista on mitään käryä siitä kuka minä olen, mutta se ei ole estänyt heitä ottamasta minua mukaan vitsailuun tai toimintaan. Tietysti minua viehättää myös mahdollisuus opiskella englanniksi, enkä tietenkään ole katkera, ettei itselläni sitä ollut. En varmasi ole! Mutta kuitenkin...

Kansainvälisessä päivässä sain leikkiä pullantuoksuista Suomi-neitoa. Ohjelmassa oli nimittäin ruokamaistiaiset, jossa oli mahdollisuus maistaa eri maiden ruokia. Suomalaisina tarjosimme luonnollisesti ruotsalaista herkkua - korvapuusteja! Meidän vieressämme olivat ruotsalaiset, joiden pöydässä oli kauniiden kookos-suklaapallojen lisäksi mitäpä muutakaan kuin korvapuusteja. No, huumoriahan siitä tilanteesta syntyi ja yksi jos toinenkin maistelija kyseli mitä eroa on suomalaisella ja ruotsalaisella korvapuustilla. Olin leiponut suomalaisia versioita edellispäivänä pitkälle yöhön, joten ainakin sitä takinaa oli vaivattu hyvin! Maisteluissa oli mukana myös esimerkiksi kokista kermavaahdolla, pelmeenejä, sushia, skonsseja, croissanteja ja kirjavaa koiraa. Palun, siitä vaan maita arvailemaan!

Kuva: Google

Päivään mahtui myös lippukulkue ja konsertti. Lisäksi jokainen kansallisuus sai hoidettavakseen toimintapisteen. Suomen osalta se oli luonnollisesti Angry Birds-peli, jonka ohjaajani mies oli rakentanut. Lintuja heitelleet lapset olivat aivan innoissaan pelistä ja taisipa sitä joku aikuinenkin kokeilla. Toivottavasti kukaan ei säikähtänyt kun etukäteen leikilläni kuvailin tätä real life-versiota huoneeksi, joka on täynnä vihaisia lokkeja... Pitäisi varmaan osata olla asiallisempi.

Päivä koululla oli pitkä, mutta päivä kokonaisuutena ei suinkaan loppunut siihen. Lähdimme nimittäin vielä ajamaan Lääne-Nigulaan, jossa järjestettiin Checkpoint -nimellä kulkeva nuortenilta. Oli ihana nähdä nuorten yhteishenkeä; huomata, että minulla on jo paikallisiakin tuttuja, joita moikata; osallistua, keskustella ja kuunnella nuoria. Oli mielenkiintoista keskustella 16-vuotiaiden kanssa, jotka kertoivat olevansa perheensä ainoita kristittyjä ja kirkon jäseniä. Illan teemana oli Musiikin voima ja pääsimmekin miettimään mm. hengelliseen musiikkiin liittyviä kysymyksiä illan opetuksellisessa osuudessa.

Päivän mittaan kasvanut väsymys loisti poissaolollaan kun tunnelma nuorten kanssa oli niin hyvä! Vapaaehtoiset nuoret kantavat tapahtuman järjestämisessä isoa vastuuta ja hoitavat työnsä erittäin hyvin! Ei olekaan ihme, että kerran kuussa järjestettäviin iltoihin tulee porukkaa myös muualta kuin lähialueilta.  Hyvin hoidetusta nuorisotyöstä kasvaa toivoakseni myös uusia ihmisiä kirkon työhön.

Ilta päättyi iltahartauteen Lääne-Nigulan kirkossa, joka oli valaistu kynttilöin. Minun hengellisyydelleni tuollaiset meditatiiviset hetket ovat tärkeitä ja kokemus olikin hyvin voimakas.

Kõik misjonärid ühes koos - üks, kaks, koli, neli!

Maaliskuun alussa vietimme Tallinnan Lähetyskeskuksella lähetystyöntekijöiden päivää. Mukana olivat kaikki keskuksen Viroon kutsumat lähetit, minä ja pari täällä työskentelevää norjalaista vapaaehtoista.

Aluksi vaihdettiin luonnollisesti kuulumiset. Oli mukava kuulla eri lähettien ja työntekijöiden kokemuksia omasta työstään, siitä mitä he tällä hetkellä tekevät ja niin edelleen. Olen kiitollinen ohjaajalleni siitä, että olen saanut osallistua monenlaiseen ja myös käytännössä nähdä mitä kaikkea Viron kirkon piirissä tehdään, mutta oli myös mukava kuulla lähettien omia kokemuksia. Puheenvuorot eivät olleet keskenään ihan tasapainossa, mutta jonkinlaisen käsityksen kaikkien tilanteesta sai. Minäkin sain puheenvuoron, enkä unohtanut kertoa kuinka kiitollinen olen kaikesta täällä kokemastani. Minua lämmitti kehotus tulla pian takaisin! Jos Jumala suo, niin minun tahdostani se ei ainakaan ole kiinni..

Tilaisuudessa puheenvuoron sai myös EELK:n (Eesti Evangeelne Luterlik Kirik) ulkosuhteista vastaava Kadri Põder, joka itseasiassa samalla on Viron kirkon ulkosuhteet, koska muita työntekijöitä ei sillä saralla ole. On uskomatonta, miten paljon ja tärkeää työtä pienillä resursseilla voidaankaan tehdä! Põder kertoi suhteiden kehittymisestä vuosien varrella ja esimerkiksi Viron kirkon jäsenyyksistä erilaisissa neuvostoissa (esim. Kirkkojen Maailmanliitto, ekumeeninen Viron kirkkojen neuvosto sekä Luterilainen Maailmanliitto). Suhteita ulkomaille luodaan muun muassa ystävyysseurakuntatoiminnan (what a jawbreaker!) kautta ja esimerkiksi suhteet Englantiin ovat hiljalleen tiivistyneet.

Tervehdyksensä toivat myös kaksi virolaista pappia, jotka puheenvuoroissaan käsittelivät lähetystyötä Viron kirkossa. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että lähetystyön ja -työntekijän ehdottomasti tärkein tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomasti. Paikallisten tekijöiden ja toimijoiden tukeminen, rohkaiseminen ja auttaminen on tärkeää, jotta paikallinen kirkko voisi löytää sille parhaat toimintamallit. Kontekstuaalisuuden - sen, mikä toimii missäkin - ymmärtää parhaiten paikallinen. Viron pieni kirkko tarvitsee apua toteuttaakseen niitä tehtäviä, joita sille kirkkona kuuluu, mutta se ei saa tarkoittaa sitä, että esimerkiksi suomalaiset tulevat ja tuovat omassa kotiseurakunnassaan toimineen mallin esimerkiksi Tallinnaan. On löydettävä se kieli ja formaatti, joka saa tallinnalaisen lähtemään kotoaan kirkkon tai seurakunnan toimintaan muuten. Eivätkä ne välttämättä ole samoja asioita, jotka liikutavat ihmisiä Viron eteläosissa. Yksikään lähetystyöntekijä ei myöskään ole paikalla ikuisesti, joten työ ei saisi nähdäkseni olla liian voimakkaasti profiloitunut yhteen henkilöön. Muutoin on vaikea rakentaa mitään kestävää.

Lähettipäivän päätteeksi sain tehtäväkseni kirjoittaa Lähetyskeskuksen julkaisuun jutun itsestäni ja harjoittelustani. Olin pyynnöstä otettu, mutta toisaalta päässäni hyppii ajatus siitä, kuinka hyvä olenkaan kirjoittamaan itsestäni. Tämä ei nyt vissiin ole se hetki kun on sopivaa lähettää keskuksen tiedottajalla sellainen keskeneräinen lause ja kuva tikku-ukosta?

Hätätapaus ulkomailla

Jokin aika sitten pääsin näkemään hyvin käytännönläheisen osan lähetystyötä osallistuttuani turvaneuvoston kokoukseen. Myönnän olleeni ns. silent participant - mitään annettavaa minulla ei tähän ollut, sillä vahvimmat hätätapaustietoni liittyvät tilanteisiin, joissa navetta tai talli syttyy palamaan. Mutta oli kiva olla mukana!

Kokouksessa oli paikalla sekä Kansanlähetyksen, SLEY:n että Lähetysseuran lähetti. Tarkoituksena oli sopia yhtenevästä ohjeistuksesta mahdollisten hätätapausten varalle ja hahmotella kaikille Virossa työskenteleville suomalaisille läheteille yhteistä turvallisuusasiakirjaa.

Kolhoosin toimistossa

Sunnuntaina 3.3. oli jälleen edessä reilun tunnin ajomatka Lääne-Nigulaan, missä ohjelmassa oli rippikoulutunnin pitäminen aiheesta Minä uskon... Mitä on uskontunnustus? Luvassa oli siis kevyt ja erityisen toiminnallinen tunti! Tahi sitten ei...

Enne oppituntia osallituimme pastoraatin tiloissa pidettyyn jumalanpalvelukseen. Edellisiltana yllättänyt takatalvi ja kylmä tuuli olivat ilmeisesti verottaneet messukansaa ja pastori Leevi Reinaru tarttuikin tähän saarnassaan. Mutta teitä eivät pienet epämukavuudet ole haitanneet! totesi Leevi paikallaolijoille.

Lääne-Nigulan seurakunnan pastoraatti. Paikasta on tullut minulle lukuisten vierailujen jälkeen kovin erityinen.

Oli syynä sitten sää, riparitunnin aihe tai sille valikoitunut opettaja, oli rippilapsistakin paikalla vain 20%. Viisihenkisen ryhmän kanssa se tarkoitti sitä, että eräs riparilaisparka sai minulta yksityistunnin uskontunnustuksen saloista. Armahdin jumalanpalvelukseenkin osallistunutta Andreasta pitämällä tunnin hiukan lyhyempänä, enkä suuressa jalomielisyydessäni edes pakottanut häntä tekemään ryhmätöitä. Tunti Leevi Reinarun huoneessa meni mukavasti ja mieleen jäi taas hyvä kokemus viroksi opettamisesta. Oli myös mukava kuulla lisää Andreaksen elämästä. Jo aiemmin järjestetyn rippileirin yhteydessä hän oli kertonut sukunsa babtistitaustasta, mutta nyt hän puhui myös opinnoistaan ja vanhemmistaan. Yhteyden luominen toiseen ihmiseen tuo aina hyvän mielen.

Seurakunnan kortistoista reipas rippikoululainen pääsi etsimään mahdollisesti tuttuja nimiä.

Oppitunnin aikana oli viereisessä huoneessa aloitettu laulutreenit, jossa eräs seurakuntanuori treenasi kanttori Helle Reinarun johdolla. Lisäksi Leevi Reinaru oli ehtinyt viedä yhden seurakuntalaisen kotiin ja valmistaa meille keittolounaan. Myös Andreas liittyi seuraamme ruokailemaan entiseen kolhoosin toimistoon. Keskustelimme Viron historiasta, kirkon tilanteesta ja nykypäivästä. Leevi kertoi esimerkiksi kuinka neuvostoaikana eräs pariskunta oli perunut kirkkohäänsä, koska se olisi merkinnyt asunnon menetystä.

Kotimatkalle lähdimme kylläisinä ja henkisesti taas rikkaampina. Minua lämmitti nähdä seurakuntaisten välinen yhteys: pastori voi hyvin kuskata seurakuntalaisiaan, ruokkia työntekijänsä ja Andreaskin oli käynyt aamulla tekemässä lumityöt naapurinsa Leevin luona. Tällaista rinnakkaiseloa ja yhteistyötä näkisi mielellään enemmän niin täällä Virossa kuin Suomessakin. Täällä on toisaalta vähäisten resurssienkin takia pakko pärjätä sillä mitä on - byrokratiaa ei juuri ole, koska sellaiseen ei ole pienessä kirkossa tarvetta tai sen pyörittämiseen mahdollisuuksia. Voi kumpa muutenkin kuin pakon edessä muistaisimme, ettei kirkko ole seinät ja katto vaan ihmiset.

Püüa hoolega osutuda Jumala ees kõlblikuks töötegijana, kel
pole tarvis häbeneda, kes tõe sõna kuulutab õigesti. (2. Tim. 2:15)

Ma olin võõras, aga sa võtsid mind vastu

Harjoitteluohjelmani mukaan perjantaina olisi ollut jälleen aika mennä Jaanin kirkon nuorteniltaan, jossa pidin pari viikkoa sitten puheenkin. Edellispäivänä ohjaajani antoi minulla kuitenkin kaksi muutakin vaihtoehtoa iltamenoksi ja vaikka Jaanin nuorten kanssa onkin hyvä meininki, päädyin valinnassani Peetelin kirkossa pidettyyn naisten ekumeeniseen jumalanpalvelukseen halutessani jälleen nähdä ja kokea uutta. Eikä valinta ollut muuta kuin erinomainen!

Peetelin seurakuntaa leimaa vahva näky sosiaalityön tärkeydestä. Historiakin on melkoinen: vuonna 1943 pommitukset tekivät kirkolle pahaa tuhoa, mutta kellarissa pidettiin 1940-luvulla myös raamattutunteja. Peetelin kirkko suljettiin 1960-luvulla ja se toimi televisioyhtiön varastona ja muun muassa kuori purettiin kokonaan. Seurakunta sai kirkkonsa takaisin vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja kirkkoa on remontoitu 2000-luvulla mm. suomalaisen tuen avulla. Jokin aika sitten lähistöllä asuneet nuoret rikkoivat kirkon ikkunoita ja yrittivät polttaa sen ovet. Koska Viron kirkko elää hyvin pienellä rahalla, ei vakuutuksiin ole useinkaan varaa ja esimerkiksi ikkunoiden maksaminen vaatii luonnollisestikin rahaa, joka on väistämättä pois jostakin muusta.

Siitä, miten tärkeää työtä Peetelissä kirkkoherra Avo Üpruksen johdolla tehdään, voi lukea tästä Kirkko & kaupunki -lehden jutusta. Juttu on hyvin kirjoitettu, joten turhaan min yritän keksiä pyörää uudelleen.

Itse jumalanpalvelus oli koskettava kokemus. Palveluksen kulusta vastanneet naiset toivat terveisiä Ranskassa asuvilta, mutta ympäri maailmaa kotoisin olevilta naisilta, joiden erilaiset elämäntilanteet olivat puhuttelevia. Tekstinlukua ja rukousta jaksottivat virret ja Taizé-laulut, jotka mielestäni sopivat virolaiseen kontekstiin todella hyvin!

Kirkkoon tullessamme meille oli jaettu eriväriset kangassuikaleet. Jumalanpalveluksen aikana me saimme sitten vaihtaa ajatuksiamme palveluksen yleisteemasta Ma olin võõras, aga sa võtsid mind vastu eli Minä olin vieras, mutta sinä otit minut vastaan. Minulle teema oli koskettava: olen tullut Viroon täysin ulkopuolisena, mutta minut on otettu niin loistavasti vastaan*. Olin aina ajatellut, ettei pappeus tai lähetystyö ole minua varten - että olen liian vieras astumaan niissä vaadittaviin saappaisiin - ja silti Jumala kutsui ja vastaanotti työhönsä. Se täyttää mieleni kiitollisuudella.

Meille annetuista nauhoista tehtiin suuri lankanauha. Ajatuksena oli, että muistomme, ajatuksemme ja kokemuksemme kietoutuvat yhteen. Kaunis idea, joka ilmentää seurakunnan olemusta mielestäni erinomaisesti.

Kirkkoherra Üprus piti puhuttelevan saarnan, jossa hän käsitteli mm. uskon ulkokultaistumisesta: luetaan Raamattua ja muuta kristillistä kirjallisuutta, mutta mitä lopulta tehdään konkretian tasolla? Minulle tuli vahvasti mieleen Raamattuni alkulehdelle kirjoittamani Jaakobin kirjeen sanat Ehkä joku nyt sanoo: "Sinulla on usko, minulla teot." Näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, minä kyllä näytän sinulle uskon teoillani.

Palveluksessa lauloi upea Tallinna Oikumeeniline Naiskoor, siis Tallinnan ekumeeninen naiskuotro.

*) On huomattava, että olen tehnyt työtä lähinnä jollakin tapaa seurakunnan toiminnassa mukanaolevien ihmisten kanssa. Siispä ei olekaan ihme, etten ole juurikaan törmännyt kristinuskonvastaisuuteen. Virossa tosiasia kuitenkin on, että kristinuskoon ei useinkaan suhtauduta kovin vastaanottavaisesti.