torstai 28. helmikuuta 2013

Ap. t. 5:38-39

Tere, tere jälle! Kuidas teil läheb?

Tämä viikko on tuonut mukanaan uskomattomia mahdollisuuksia, harvinaisen hyvän vapaapäivän, yhden maakuntareissun ja paljon onnellisuutta. On oltava Jumalalle kiitollinen.

Maanantain vapaapäivän vietin lähes kokonaan ulkona. Lämpimässä kevättalven auringonpaisteessa oli lähdettävä kävelylle, kiivettävä Toompealle ja koluttava vanhan kaupungin pikkukatuja. Yllätin itseni, enkä ollut kertaakaan eksyksissä. Vapaapäiväksi maanantai oli todella onnistunut! Ainoa miinus päivässä oli sama kuin tässä reilun viikon mittaan muutenkin: vasen olkapääni ja lapani ovat olleet parhaimmillaankin vain vähän kipeitä, pahimmillaan ne ovat valvottaneet öisin. Ongelma ei ole uusi, mutta nyt se ei ole aiempien kertojen tapaan lähtenyt fysioterapeutilta aikanaan saaduilla jumppaohjeilla. Mutta näillä on mentävä!


Joku ei taas ole ottanut tekstiinsä liittyviä kuvia... Tässä kuitenkin maanantain kävelyllä otettu kuva muutamaan otteeseen mainitusta Jaanin kirkosta.



Tiistaina lähdimme HopLopin tallinnalaiseen versioon eli Skypark-trampoliiniliukumäkipelipuistoon. Ensin itsesuojeluvaistoni huusi päässäni niin kovaa, etten oikein uskaltanut kokeilla tavallisia hyppyjä kummempia temppuja, mutta onneksi sain eräästä 8-vuotiaasta hyvän opettajan ja sitten sitä mentiinkin. Silti pieni alemmuuskompleksi iski kun samaan aikaan paikallaolleet voimistelijatytöt tekivät vaikka minkälaisia voltteja, kärrynpyöriä ja hyppyjä. Tunne oli sama kuin eräällä capoiera -tunnilla vuosia sitten: brasilainen opettaja teki voltteja, käveli käsillään ja meni jos minkälaiseen solmuun, kääntyi sitten meihin päin ja totesi Nau juu duu. Joo, tee ihan keskenäsi vain.

Vaikka aamupäivä trampalla oli hauska ja hyvää liikuntaakin, oli päivän ehdoton kohokohta illalla järjestetty palaveri, jossa käsiteltiin Länsi-Virossa noin kuukauden kuluttua järjestettävää kristillistä bändileiriä. Minun ei olisi vapaapäiväni takia ollut pakko osallistua, mutta koska olen leirille lähdössä ja vapaapäiviäkin inhoan, ei päätös ollut vaikea. Minut otettiin joukkoon erittäin hyvin mukaan, vaikka musiikkitietämykseni on jossakin absoluuttisen nollapisteen tuolla puolen. Ihmiset olivat sydämellisiä, kehuivat kielitaitoani ja kysyivät mielipiteitäni leiripäivien teologisiin osioihin, joiden toteutukseen sainkin sitten vapaat kädet. Tuli kovin rohkaistunut ja tervetullut olo ja mahdollisuus vastuunkantoon teki ihmeitä ammatti-identiteetille. Virolaiset, joiden kanssa olen työskennellyt, osaavat kyllä kannustaa! Suomalaisilla saattaisi olla jotakin opittavaa..

Keskiviikko alkoi yhdeksälta aamulla kun Viron lähetyskeskuksen tiloissa alkoi Tallinnan kaikille pastoreille järjestetty ekumeeninen aamiainen. Ajatelkaa nyt miten upea tilaisuus! Olin erittäin kiitollinen saadessani osallistua ja tavata erittäin mukavia ihmisiä. Tilaisuuksia järjestetään kuukausittain eri kirkkokuntien tiloissa ja agendalla on luonnollisesti aina eri aiheita. Tällä kertaa meille esiteltiin kymmenen kirkkokuntaa sisäänsä sulkevaa Viron kirkkojen neuvostoa, sen historiaa, toimintaperiaatteita ja esimerkiksi julkaisuja. Esitys oli mielenkiintoinen, mutta se ei suinkaan ollut aamupalan vaikuttavinta antia. Sitä eivät olleet edes aamiaisella tarjoillut appelsiinit.

Reilu viikko sitten julkisuuteen tuli tieto, että eräs Tallinnan keskeisimmissä seurakunnissa vaikuttava kirkkoherra on vapaamuurari. Tieto on kyllä julkinen, mutta jostakin syystä en haluaisi paljastaa henkilön nimeä tässä. Tuntuu, että häneen on jo luettu tarpeeksi ennakkoluuloja. Kyseinen pastori, kutsuttakoon häntä nyt vaikka nimellä Pastori Õ, on joutunut melkoisen ryöpytyksen kohteeksi vastattuaan suoraselkäisesti hänelle yksityisessä kirjeenvaihdossa esitettyyn kysymykseen Kuulutko sinä vapaamuurareihin. Erääseen hänen seurakuntansa messuun oli moni jättänyt tulematta ja toisen messun kutsuttu vieras perui saapumisensa.

Olen tavannut Pastori Õ:n muutamia kertoja, olen tehnyt hänen kanssaan vain hyvin vähän töitä. Silti hän on tehnyt minuun vaikutuksen. En voi sanoa tuntevani kyseistä henkilöä mutta kuultuani hänestä niin paljon hyvää ja nähtyäni kuinka hän kohtelee kanssaihmisiään ja hoitaa seurakuntaansa, oli kovin voimakas kokemus nähdä hänen puolustavan itseään ja selvittävän asiaansa kollegoidensa edessä. Kaikesta näki, että tilanne oli hänelle vaikea. Pastori Õ osoitti jälleen suoraselkäisyytensä todetessaan, ettei ole nähnyt liikkeessä mitään sellaista, mikä olisi ristiriidassa hänen kristillisen uskonsa kanssa, eikä siksi näe mitään syytä jättää liikettä. Pastori Õ pohti, miksi veli kääntyy kristillisessä yhteisössä veljeään vastaan (yksityisen kirjeenvaihdon toisen osapuolen vuotama tieto). Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki lause En minä tarvitse yhdenkään ihmisen hyväksyntää, minä tarvitsen vain Kristusta. Minä haluan sulkea Pastori Õ:n ja hänen seurakuntansa tilanteen rukouksiini.

Päivä jatkui kokouksella lähetyskeskusta johtavan Lääne-Nigulan seurakunnan pastorin Leevi Reinarun johdolla. Tiedän toistavani itseäni aivan liikaa (saisin nuhteet ja viikon jalkapuuta lukion äidinkielenopettajaltani), mutta jälleen sain hämmästellä miten hyvin minut otettiin vastaan, miten minun pysymisestäni mukana kokouksen kulussa huolehdittiin ja miten paljon minua kannustettiin. En ollut vain tuolintäyttäjä, vaan osallistuja. Kokouksen jälkeen juttelimme vielä Leevi Reinarun kanssa kahden kesken. Lyhytkin keskustelutuokio oli uskomattoman antoisa ja antoi luottamusta omaan tekemiseen. Minä se vaan tykkään tästä harjoittelusta!

Keskiviikko ei suinkaan päättynyt tähän. Lähdin vielä Lähetysseuran lähettien Anu ja Juha Väliahon ja lähetyskeskuksen tiedottajan Piret Riimin kanssa Saeun kautta Haapsaluun, joka sijaitsee Viron länsirannikolla, noin 15 kilometriä aiemmin mainitusta Lääne-Nigulasta eteenpäin. Matkalla kävimme viehättävässä tienvarsipubissa syömässä pelmeenejä ja siis myös tutustumassa Sauelle rakennettuun uuteen nuorisokeskukseen.

Haapsalussa teimme pienen kiertoajelun. Paikka on erittäin kaunis ja erityisesti kesällä se kukoistaa, joskin luulen siellä silloin olevan aivan liikaa suomalaisia minun makuuni. Auringonlaskun nähtyämme suuntasimme kirkolle, jossa järjestettiin seurakuntakoulu vapaaehtoisille. Kävimme läpi Jeesuksen ihmisyyttä ja jumaluutta. En ollut aiemmin käynyt Haapsalussa, joten vaikka sain tietää reissusta vasta melko pian ennen sille lähtöä, olin iloinen päästessäni taas näkemään Virosta muutakin kuin Tallinnan. Lisäksi sain puhua päivän aikana lähestulkoon vain viroa, joten siltäkin osin olo oli kuin voittajalla. Ette varmaan arvanneet, mutta sain niin paljon kannustusta, etten enää edes jaksanut välittää pienistä kauneusvirheistä kieliopissa.

Keskiviikon työpäivä oli yli 13 tuntia pitkä, mutta se ei haitannut minua pätkääkään, eikä olo yöllä kotiin palatessa ollut edes väsynyt. Täällä on niin hyvä olla! Sitä paitsi, tulevana kirkon työntekijänä tällaisia päiviä ei oikein voikaan säikähtää.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Ysiviis

Otsikosta huolimatta tällä tekstillä ei ole mitään tekemistä jääkiekkomestaruuksien kanssa. Kyse on tietenkin siitä, että tänään, 24.2.2013 Viro täyttää 95 vuotta!

Päivä alkoi messulla Jaanin kirkossa, jossa toimin ehtoollisavustajana. Matkalla messuun sain hieraista silmiäni kun Viron presidentti käveli vastaani kadulla. Siis missä muualla valtionpäämies kävelee juhlajumalanpalvelukseen rennosti jutustellen?

Presidentti Ilveksestä en ehtinyt kuva napata, enkä toisaalta viitsinyt huudella hänelle poseerauspyyntöjäkään. Mutta tässä yksi lippukulkue, joita näytti olevan useampiakin.


Sakastiin mennessäni minut otettiin hyvin vastaan ja kirkkoherra Jaan Tammsalu huolehti, että varmasti saisin messuohjelman ja virsikirjan. Aluksi minulle ei meinannut löytyä sopivan lyhyttä albaa, mutta entinen sotilaspastori lainasi ystävällisesti omaansa. Hieman suurihan se oli, mutta pole midagi! Kyseinen herrasmies antoi minulle myös opiskelua koskeva ohjeen: Aloita väitöskirjasi ennen kuin olet 60-vuotias! Pidän mielessä. Avustamiseni Jaanin messussa oli sikäli minulle iso juttu, ettei seurakunnan messuissa oikeastaan käytetä maallikoavustajia - esimerkiksi tänään muut avustajat olivat minua ja seurakunnassa pitkään töitä tehnyttä ohjaajaani lukuunottamatta pappeja ja seurakunnan johtohahmoja.

Olen Suomessa avustanut lukuisia ehtoollisia, mutta uusi paikka ja jumalanpalveluskulttuuri jännittivät hieman. Oman lisänsä toi se, että Jaanin seurakunta on Tallinnassa hyvin kukoistava ja perinteitä vaaliva. Toisaalta, olisinpa minä mokannut kuinka pahasti tahansa, olisi sakramentin arvo silti säilynyt. Joten pelko pois!



Kokemus oli erittäin hyvä. Eroavaisuuksia suomalaiseen messujärjestykseen verrattuna tietysti oli, mutta koska olen tottunut eri seurakuntien ja pappien kanssa erilaisiin toteutustapoihin, oli helppo pysyä mukana tässäkin messussa. Tietysti myös käynnit Alppilan seurakunnan vironkielisissä messuissa ja täällä muutamat jumalanpalveluskokemukset ovat luoneet pohjaa kun esimerkiksi virolaiset versiot messulauluista ovat tulleet tutuiksi.

Messu Jaanissa pidettiin lyhyenä, sillä Vapaudenaukiolla, jonka äärellä Jaanin kirkko sijaitsee, alkoi puoliltapäivin itsenäisyyspäivän paraati. Paikalla olikin paljon väkeä ja kaunis auringonpaiste tarjosi upeat puitteet juhlille. Nautimme tunnelmasta Eesti hümniin asti ja jatkoimme sitten matkaa Sakuun.



Sakussa sijaistee palvemaja - pieni omakotitaloon pystytetty kotikirkko/rukoushuone. Osallistuimme ensin pyhäkouluun, joka oli tunnelmaltaan ihanan kodikas ja yhteisöllinen (toistuuko tämä sana kuvauksissani jo liikaa?) Ensin kirkkosalissa oli pieni opetusosio, jota seurasi kotimaantuntemukseen perustuva ristikko ja pieni askarteluhetki talon yläkerrassa. Ja mitä olisi syntymäpäiväjuhla ilman tarjoiluja? Sakussa saimme lämpimiä voileipiä, suklaata ja kakkua. Pyhäkoulun jälkeen oli vuorossa Emmaus-messu kirkkosalissa. Messun ideana on osallistaa etenkin nuoria seurakuntalaisia messun toteutukseen. Kynnys on matala, eikä kotikutoinen tunnelma luo turhia paineita kenellekään. Tilaisuudessa oli jotakin hyvin alkuseurakuntamaista ja viehätyinkin konseptista kovin.

Sakusta olikin jo kiire takaisin Jaanin kirkkoon, jossa järjestettiin Tuomasmessu. Minä vietin messun kirkon eteläsalissa pitäen pyhäkoulua, josta karkasin tosin hetkeksi ehtoollista saamaan. Tänään onkin palveltu Jumalaa kolmen messun verran ja ravittu itseä kristityn matkalla kolmen ehtoollisen voimin. Mikä on parempaa?

Sen sijaan, että olisin kirjoittanut itsenäisyyspäivän merkityksestä, Viron nykyisestä yhteiskunnallisesta tilanteesta tai haasteista, päädyin kirjoittamaan vain omasta päivästäni. Hassua priorisointia. Lupaan kuitenkin tarttua vielä edellämainittuihinkin teemoihin.

Ilusat vabariigi aastapäeva, head iseseisvuspäeva ja palju õnne sünnipäevaks, kallis Eesti!

Drink!

Ennen vapaapäivän referointia minun on vielä täydennettävä muutamia ajatuksia viime postauksessa esiteltyyn vankilavierailuun. Lukiessani juttua jälkikäteen tajusin, etten ehkä kuvannut vankilan realismia kovin hyvin. Tallinnan vankila on siis auttamattomasti vanhentunut sen sijaan, että se olisi vain pienen päivittämisen tarpeessa. Ikivanha vankila ei pysty tarjoamaan vangeille ihmisarvoista kohtelua, vain liian ahtaat tilat liian suurelle ihmismäärälle. Minulle on jäänyt hieman epäselväksi, miten EU suhtautuu tilanteeseen.


Sitten siihen vapaapäivään. Lauantaina sain vieraita Suomesta. Vieraideni toiveesta suuntasimme saman tien syömään Tallinnan Väike Karjalla sijaitsevaan Drink Bar & Grilliin. Olin käynyt kyseisessä paikassa syömässä pari vuotta sitten hampurilaisen, jonka muistin loistavaksi. Vieraani muistivat hehkutukseni, eikä ruokapaikkaa tarvinnut miettiä. Ruoka ei tuottanut pettymystä - valtaisa annos kustansi vain noin 6 € ja oli maistuva, joskaan ei ihan paastonajan ruokaa. Kahvittelun ja pienen kaupunkikierroksen jälkeen olikin jo aika saattaa vieraat kotimatkalle. Sisälläni läikähti lämpimästi kun lähdin kävelemään satamasta takaisin kohti kotia - elämäni on nyt täällä! Tallinna on hetken aikaa koti.

Illalla tunsin oloni hyvin turvalliseksi kun vanha kaupunki oli täynnä sotilasajoneuvoja ja armeijan väkeä - seuraavan päivän itsenäisyyspäivä näkyi. Valmistautuminen on tietysti alkanut jo aiemmin ja esimerkiksi Viron liput ovatkin kuluneen viikon ajan suorastaan kukkineet kaupungissa.

Jälleen yksi digikuvauksen merkkiteoksia! No, idea lienee selvä - paljon raskasta ajoneuvokalustoa ja maastopukuista väkeä.



perjantai 22. helmikuuta 2013

Kristus kaikille

Tervist!

Eilen päiväohjelmassamme oli vierailu Tallinnan vankilaan, jossa meitä isännöi luterilainen vankilapappi Ülo Vaher. Mahdollisuuksia vankilavierailun sisällöstä olisi ilmeisesti ollut muitakin, mutta koska en aiemmin ollut käynyt vankilassa, oli hyvä saada ihan vain opastettu kierros ja tietoa vankilapapin työstä.

Tallinnan vankila on perustettu vuonna 1919 ja vaikkei minulla ole vertailukohtaa, uskallan sanoa, että ikä ja huono kunto näkyvät selvästi. Nähtyäni Suomen vankiloita vain televisiosta, ymmärrän hyvin miksi virolaiset vangit haaveilevat lomasta suomalaisessa vankilassa. Ülo Vaher kertoikin, että hänen tullessaan vankilaan töihin vuonna 2008 puhuttiin, että uusi vankila otettaisiin käyttöön vuonna 2011. Nyt, vuonna 2013, suunnitelma on, että rakentaminen aloitettaisiin 2016.

Tallinnan vankilassa on noin 1 147 vankia, joista tuomion saaneita on 659. Vangeilla on muun muassa päivittäin ulkoilumahdollisuus, heillä on liikuntatilat ja mahdollisuus opiskeluun viron tai venäjän kielellä. Lisäksi vangeilla on mahdollisuus saada tavata psykologia, sosiaalityöntekijää tai pappia.

Vankilassa työskentelee useampikin vankilapappi, jotta eri kirkkokuntien edustajilla olisi mahdollisuus saada tavata oman kirkkokuntansa edustajaa. Vapaat suunnat kasvattavat vankilassakin suosiotaan ja suuri venäläisvankien määrä takaa sen, että ortodoksisuus näkyy vahvasti. Ülo Vaher kertoi itse järjestäneensä vankilassa mm. rippikoulua ja kastaneensa ihmisiä jumalanpalvelusten lisäksi. Työ ei kuitenkaan ole helppoa, eikä vankilapapiksi Virossa ole tunkua.

Kunniaa tai hohtoa ei työstä löydy, mutta minuun teki suuren vaikutuksen Ülo Vaherin nöyryys työnsä edessä - hän esimerkiksi totesi, että häneltä kesti kolme vuotta päästä sisään vankilan työympäristöön, tapoihin ja käytäntöihin. Vankila kun on hiukan toisenlainen työympäristö kuin tavallinen seurakunta. Erityisen kovaa minuun kolahti hänen toteamuksensa siitä, että Kristus on vankejakin varten. Suomessa minua on viime vuosina suuresti kiusannut kirkossakin yleistynyt ajatus diakonian ja lähimmäisenrakkauden kuulumisesta vain tietylle ryhmälle. Että diakonia muka kuuluisi vain diakoneille tai diakoniatyön papeille. Eikä, vaan ihan kaikille kristityille! Minua suututtaa yhteiskunnallinen trendi, jossa auttaminen ulkoistetaan - kun maksat tarpeeksi, aukeaa paikka palvelutalosta, eikä sinun tarvitse itse uhrata aikaasi tai ajatuksiasi lähimmäisesi hyväksi.

Vankilasta minulla ei luonnollisestikaan ole kuvia.

Tänään päivä alkoi Tallinnan kansainvälisellä koululla, jossa oli pieni juhla sunnuntaina vietettävän Viron itsenäisyyspäivän kunniaksi. Ohjelmistossa oli muun muassa runonlausuntaa ja käsikellokuoron esitys. Kansainvälisessä koulussa on ihanan yhteisöllinen tunnelma - kaikki tuntevat toisensa ja juttelevat keskenään.

Pahoittelen huonoa kuvaa! Kirkkohallituksen kappelissa oli kauniit seinämaalaukset, joille tämä kuva ei tee oikeutta.
Koululta matka jatkui Toompealle, jossa kiersimme Kirkkohallituksen tiloissa ja kävimme Tallinnan vaikuttavassa, 1200-luvulta peräisin olevassa tuomiokirkossa. Miehitysmuseoon menimme samaan aikaan päiväkotiryhmän kanssa, joten museon lipunmyynnissä todettiin meillekin No, eiköhän me tehdä niin, että tänään tämä on teille ilmainen. Kiitti!

"Kiitämme suurta Stalinia onnellisesta lapsuudesta." Joo, mitäköhän tähänkin sanoisi.

Tänään illalla on vielä ohjelmistossa vierailu Mustamäen seurakunnan Taizé palvuksessa, jota odotankin innolla. Innolla odotan myös huomista vapaapäivää (joista normaalisti en pidä), sillä silloin saan vieraita lahden toiselta puolelta.




keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Lammuttaja Ralf

Tänään oli ihan hirveän raskas työpäivä. Tällaisia ei ihminen kovin montaa yhteen menoon voi jaksaa!

Aamulla lähdimme lähettien raamattupiiriin hieman Tallinnan ulkopuolelle. Meitä oli koolla hyvä joukko ja nautimme Väliahojen lähettipariskunnan hyvistä tarjoiluista. Ohjaajani mies Tero aloittelee Viron kirkon piirissä apuvälinelainaamoa vähävaraisille ja tätä työtä meidän oli tarkoitus lähteä aloittelemaan piirin jälkeen. Vaan kuinkas sitten kävikään! Emme päässeet työtiloihin sisään, joten apuvälinelainaamon hommat vaihtuivat käyntiin musiikkiliikkeessä ja kahvitteluun keskustassa. Hukkaan ei aika mennyt, sillä keskustelimme pitkät tovit lähetystyön arjesta, haasteista ja hengellisen elämän kysymyksistä.

Erinomaisen maistuva latte Komeet -kahvilassa oli ilo myös silmälle. Tälle vasemmalle.


Kävimme vielä katsomassa Tallinnan laululavaa, johon näin talvella on pykätty mm. luistelukenttä, ja haimme muun Ruotsalan perheen mennäksemme syömään. Ravintolassa syntyi ajatus elokuvahetkestä ja pian istuimmekin koko konkkaronkka katsomassa Lammuttaja Ralf -nimistä animaatiota. Elokuva oli oikein onnistuneesti tehty, joskin 3D-lasit hiukan painoivat herkkää nenääni ja katsoin loppuosan elokuvasta ilman niitä.

Talvinen laululava. Etualalla virolaisen kuorojohtajan patsas. Muistan tietysti kuorojohtajan nimen, mutten viitsi kertoa sitä teille. Tulkaa ite ottamaan selvää!


Jotta päivä ei menisi uhan lonkanvetämiseksi, olen viettänyt loppuiltaa käännöshommissa - aiemmassa postauksessa mainittuun suomalaiseen projektiin keräämiäni tietoja tässä vironnan.

Kääntäjän rakkaat apulaiset.


Huomenna onkin luvassa vierailu vankilaan. Yritän välttää lähtöruutuja.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Tänulikkus

Tämä päivä alkoi ihmetyksellä - taivaalle oli ilmestynyt outo valoilmiö. Googlettamalla selvisi, että se saattaisi olla nimeltään aurinko, mutten muista näyttikö se samalta. Mukava yllätys yhtä kaikki!

Päivä alkoi Sina & Mina -nimiseen perhekeskukseen tutustuen. Ohjaajani tekee pioneerityötä koordinoiden Viron kirkon perhetyötä ja rakentaen virolaista mallia perheneuvotatyölle, joten on tärkeää löytää yhteistyökumppaneita ja saada tukea uuteen. Viro on pieni maa ja täällä suhteiden ja yhteistyön merkitys ainakin minun silmissäni korostuu.

Perhetyö ja perheneuvonta ovatkin täällä tarpeen. Viime viikolla etsin tietoa virolaisten vauva- ja lapsiperheiden arjesta erästä suomalaista projektia varten ja ajattelin muutamaankin otteeseen tilastoja tutkiessani, että saisimme Suomessa olla monesta asiasta paljon kiitollisempia. Virossa esimerkiksi keskipalkka on vajaat 900 euroa kun se Suomessa on noin 3 300 euroa. Etenkin euroon siirtymisen jälkeen hinnat ovat Virossa nousseet ja ovat esimerkiksi kahvin ja sokerin kohdalla jo paikoin korkeammat kuin Suomessa. Sosiaaliministeriö puhuu kauniita perheiden tukemisesta ja sitouttamisesta Viroon, mutta todellisuus on useasti toinen. Sosiaaliturva on Virossa vasta lapsenkengissä. Perheet täällä saavat lapsilisiä kahdesta ensimmäisestä lapsesta vajaat 20 euroa kuussa. Mikäli perheen taloudellinen tilanne on erityisen hankala, on mahdollista saada lisäksi tarveharkintaisia tukia - 9,59 € kuussa yhden lapsen ja 19,18 € kuussa kahden tai useamman lapseen perheille. Kun mietin kuinka kauan itse tulisin omassa yhden hengen lapsettomassa perheessäni toimeen alle kympillä, minua hävettää. Vaikka Viroa on viime vuosina kehuttu taloudenhoidosta, on pitkäaikaistyöttömyys täällä yleistä, eivätkä työttömät saa juurikaan apua valtiolta. Myös tasaverotus (21%) aiheuttaa työelämän joustavuuteen omat ongelmansa. Köyhyys periytyy helposti.

Perheiden rikkoinaisuus on täällä myös ongelma. Vuonna 2010 noin 41% lapsista syntyi avioliitossa ja perheiden lapsilla on usein eri vanhemmat. Myös alkoholi aiheuttaa paljon sosiaalisia ongelmia. Abortitkin ovat täällä yleisiä - siinä missä Suomessa tehtiin vuonna 2011 yhteensä 10 490 aborttia, oli luku noin viisi kertaa pienemmässä Virossa 8 654. Sina & Minan kaltaisten perhekeskusten ennaltaehkäisevä työ onkin tarpeen, jotta vanhemmat voisivat selvitä perhe-elämän haasteista ja saada tukea. Vanhemmaksi opitaan ja siksi koulutuskin siihen tehtävään on tarpeen. Lisäksi avioliiton tai parisuhteen hoitaminen on lastenkin elämän kannalta tärkeää, sillä ainakin minä uskon, että äidin ja isän suhde on lapselle enemmän koti kuin seinät ja katto.

Äideillä ei ole aina mahdollisuuksia pitää äitiyslomia, mutta vanhempainvapaaseen ovat oikeutettuja kaikki. Vuodesta 2007 lähtien myös isien on ollut mahdollista jäädä vanhempainvapaalle.

Illalla perheteema vaihtui Tooma palvukseen Jaanin kirkossa, jossa sain tällä kertaa pitää puheen. Sain sekä ohjaajalta että palvelukseen tulleilta hyvää palautetta. En aio ylpistyä, mutta positiivinen palaute siitä, että puheistani saa matkaevästä, rohkaisee jatkamaan. Iltaani onkin leimannut vahvasti kiitollisuus - tänulikkus - kaikesta tässä elämässä. Usein sitä unohtaa hyvinä hetkinä kiittää Jumalaa - rukoukseen kun on usein helpompi turvautua vaikeuksissa. Mutta tänään haluan kiittää!

Päivään mahtui myös museokäynti, hyvää ruokaa ja jo kolmas kerta parin päivän sisällä kun joku emännistä kysyy onko jääkaappiin vanhenemaan jäänyt leikkelepaketti minun. No ei ole, pistäkää vaikka joku lappu työpöydällenne, ettei kaikkien tarvitse juosta erikseen kysymässä.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Palverändurid ülistavad

Lauantaina lähdimme aamusta ajamaan kohti Lääne-Nigulan seurakuntaa, jossa järjestettiin rippileiri. Ripari osoittautuikin täydelliseksi lääkkeeksi perjantain alakuloisiin fiiliksiin. Oli upeaa päästä näkemään ja tekemään!

Leiriläisiä meillä oli neljä. Heidän rippikoulutaipaleensa kestää noin puoli vuotta ja sisältää yhden tällaisen yhden yön leirin. Virossa ei ole mitenkään tavatonta, että rippikouluryhmä koostuu esimerkiksi 15-60-vuotiaista, mutta meidän leiriläisistämme vanhin taisi olla 18. Lääne-Nigula onkin Virossa siitä poikkeuksellinen seurakunta, että siellä nuorisotyö on vahvaa - esimerkiksi seurakunnan järjestämiin Checkpoint -iltoihin tulee nuoria Tallinnasta asti. Seurakunnan pappi on halunnut antaa nuorille vastuuta ja se on selkeästi kannattanut: esimerkiksi meidän leirimme mahdollistivat tiiminuoret, jotka olivat käyneet oman riparinsa vuotta tai paria aiemmin. He huolehtivat ruokahuollosta, musiikista, leiriläisten tukemisesta ja leikittämisestä.

Ryhmäkoon lisäksi erona Suomessa kokemiini rippileireihin oli se, että minä olin leirin koulutetuin teologi. Paikalla ei siis ollut esimerkiksi pappia. Kyse oli kuitenkin tämän leirin kohdalla poikkeustilanteesta, ei niinkään maan yleisestä käytännöstä. Vakuutuksia tai turvallisuusvastaavia täällä ei tunneta, eivätkä ainakaan nämä leiriläiset olleet saaneet Raamattua omakseen.

Eräs seurakunnan nuorista piti meille lauantaina oppitunnin Israelin kansan historiasta ja myöhemmin teimme Raamatun kertomuksiin liittyviä ryhmätöitä ulkona. Oli upeaa nähdä kuinka hyvä ja positiivinen henki nuorten kesken oli! Oppitunneille esimerkiksi osallistuivat kaikki, joilla siihen vain oli mahdollisuus. Nuoret olivat kiinnostuneet myös minun opinnoistani, elämästäni Suomessa ja kielitaidostani. Tuli niin kovin tervetullut olo.
Ryhmämme sai tehtäväkseen kuvata Baabelin tornin. Emme tietenkään tehneet torniamme valmiiksi, mutta kyllähän tuo melkein taivaaseen ulottuu.. Emme myöskään voineet esitellä teostamme yhdessä, koska emme enää ymmärtäneet toisiamme kielten sekoituttua.


Sunnuntaina edessä olivat ensimmäiset oppituntini viroksi. Aiheekseni oli annettu Kirik ja kogudus eli Kirkko ja seurakunta. Ensimmäisen 45 minuuttia vietimmekin Lääne-Nigulan 1700-luvulta peräisin olevassa kirkossa, jossa kerroin nuorille kirkkotilasta, sen huoneista ja symboliikasta. Kukaan ei nukahtanut tai edes näyttänyt kyllästyneeltä!  En tiedä kuinka moni nuori säikähti kun kyselin heiltä oppituntien aikana niin paljon - kuulemani mukaan täällä kun on tapana että joku luennoi ja oppilaat kuuntelevat hiljaa. No, terveisiä uskontopedagogian opinnoista!

Seurakuntatalon sali toimi ruokatilana, luokkahuoneena, konsertti- ja elokuvasalina, makuuhuoneena ja kirkkosalina ja vaihtoi roolia tarvittaessa hyvinkin nopeasti. Näppärää! Tila lämpesi takkatulella, joten tunnelma oli taattu.


Sunnuntaina vietimme myös jumalanpalvelusta. Nuoret hoitivat tekstinlukua, esirukousta ja huolehtivat jumalanpalveluksen yleisestä sujuvuudesta. Liturgiksi oli saapunut erään suomalaisen seurakunnan pastori.

Palattuamme takaisin Tallinnaan oli minulla vielä edessä elämäni ensimmäinen pyhäkoulutunti lähettilapsille. Ihan vahvimmillani en tainnut siinä roolissa olla, mutta siksipä onkin hyvä saada harjoitusta.

Leirillä sain huomata, että Pekka Simojoki toimii hyvin myös viroksi! Tämän Pyhiinvaeltajan laulun vironkielisen kertosäkeen myötä toivotan teille hyvää alkavaa viikkoa.

Igaks päevaks, igaks hetkeks
saame jõudu vägevalt Jumalalt.
Igal päeval, igal hetkel
palverändurid ülistavad.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Huonerumba

Perjantaina nainen, kutsukaamme häntä nimellä Nainen nro 1, kertoo minulle, että huone, johon majoitun on minulla vain väliaikaisesti ja että huonetta tarvitaan lähipäivinä muuhun käyttöön. Asia selvä.

Keskiviikkona Nainen nro 1 tulee eteisaulassa vastaan ja kertoo, että muutto tapahtuu lauantaina. Selvä.

Torstaina kysyn Naiselta nro 2 voinko viedä tavarani uuteen huoneeseeni lauantaina heti aamusta, sillä ohjelmistooni on yllättäen lauantaiaamuksi tullut lähtö riparille. Saan kuulla, että tulevan huoneeni asukas muuttaa pois perjantaina, joten muutto lauantaina heti aamusta onnistuu hyvin. Selvä, hienoa!

Lauantaina huomaan, että joku edelleen asuu tulevassa huoneessani. Majatalon emäntää ei näy missään, enkä siis voi kysyä mitä tehdä. Pian paikalle ilmestyy Nainen nro 3, joka kertoo, että itseasiassa tulevan huoneeni asukas muuttaa pois vasta lauantain aikana. Ahaa. Kyselen, mitä teen kun en tiedä moneltako tulen sunnuntai-iltana kotiin ja saan Naiselta nro 3 vastauksen, että voin kyllä muuttaa vasta sunnuntai-iltana ja jättää tavarani väliaikaiseen huoneeseeni. Selvä, teen siis niin.

Sunnuntaina tulen leiriltä kotiin ja huomaan eteisaulassa minulle osoitetun viestin, jossa minua pyydetään etsimään emäntä. Nainen nro 4 on ilmeisesti saanut etiäisen tulostani ja hyökkää eteeni portaikossa. Nainen nro 4 sanoo vieneensä tavarani uuteen huoneeseeni. No niin, sehän hyvä.

Mañana-meininkiä ei aina tarvitse lähteä hakemaan eteläisestä Euroopasta.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Tuhat volttia ja kolme vierasta

Tänään ne sitten tulivat. Vieraat, joita olin osannut kyllä odottaa, mutta joiden piti tulla myöhemmin tai olla jo kotimatkalla. Ja ennenkaikkea, tulla erikseen! Parasta tässä nimittäin on se, että kaikki kolme - havahtuminen, riittämättömyydentunne ja koti-ikävä - olivat ilmeisesti saaneet matkanjärjestäjältä kimppamatkatarjouksen ja tulivat kaikki yhdellä kertaa ja iskivät minuun kuin tuhat volttia.

Olen ollut tänään melko terveenä ja selkeästi hyvävoimaisempi kuin yhtenäkään toisena päivänä saapumispäivääni lukuunottamatta. Silti päivä on ollut ehkä raskain tähän mennessä.

Eilen illalla iski havahtuminen kun naputtelin koko päivän viikonlopun rippikoulutuntia: Kielitaitoni ei riitä tuomaan ilmi kaikkea sitä, mitä osaan. Haluan esimerkiksi tulevalla leirillä tarjota mahdollisimman hyvää opetusta, mutta minusta tuntuu, että joudun vajavaisen kielitaitoni takia tyytymään johonkin muuhun. Se on kolaus ammattiylpeydelle, mutta enemmän olen huolissani oppilaista, jotka ansaitsisivat enemmän. Jostain syystä esimerkiksi kaikki mahdolliset pronominit ja pikkusanat menevät omassa käytössä tällä hetkellä sekaisin, vaikka ne ovat kaikki vanhoja tuttuja ja kuulen niitä jatkuvasti käytettävän. Lisäksi pitkä tauko rippikoulutuntien pitämisestä näkyy rutiinien puutteena. No, selvisin mielestäni syksyllä hyvin uskonnonopettajana, joten ehkä kyse on vain uudelleenorientoitumisesta ja oman paikkansa löytämisestä.

Siltikin havahtuminen johti väistämättä riittämättömyydentunteeseen, joka kasvoi tänään entisestään. Ohjelmassani on tänään illalla nuorten ilta, jossa minun on tarkoitus pitää puhe. Olin valmistellut puheen jo Suomessa ennen lähtöäni ja olin tehtävän suhteen rauhallisin mielin. Tänään sain tietää, että illassa on myös teema, joten olisi toivottavaa jos puheeni voisi liittyä siihen. No, eihän se valmiiksi tehty puhe oikeastaan ystävyyteen liittynyt ja vaikka se oli helposti muokattavissa teemaan sopivaksi, kasvoi paniikki sisälläni. Jos tämä olisi tapahtunut Suomessa, ei asiassa olisi ollut mitään kummallista, mutta koska vieras kieli vaatii vielä tuhottomasti enemmän työstämisaikaa kuin äidinkieli, olin varma, ettei minusta ole mihinkään. Soveltaminen kun ei muutenkaan ole ikinä ollut vahvimpia puoliani. Toisaalta onkin hyvä, että joudun tällaisiin tilanteisiin, joissa Jumala voi kasvattaa ja opettaa uutta. Heitetään lapsi veteen niin kyllä se uimaan oppii!

Suuressa huoneessa on hyvä sairastaa. Huone  on ollut minulla väliaikaisesti, enkä siksi ole vielä laukkujakaan purkanut. Huomenna muutan aamusta toiseen huoneeseen ennen lähtöä leirille.


Koti-ikävä on turistiryhmän kookkain jäsen. Se on kierrellyt minua pari päivää kuin nähtävyyttä ja otti tänään syleilyynsä. Koti-ikäväni ei johdu siitä, että täällä olisi kurjaa tai siitä, että haluaisin Suomeen. Ei, en lähtisi vaikka maksettaisi. Pistän koti-ikävän sairastelun piikkiin: kun on pitkään viettänyt aikaa kuumeen, yskän, nuhan ja ties keidenkä kanssa ja vieläpä vieraassa paikassa, sitä ihmeellisesti taantuu lapseksi. Olen ikävöinyt jaffaa (melkein itkin kun ostin sitä pullollisen), karkkia ja isääni vaikka minun ei kotona ikinä tee mieli limua tai makeaa enkä - vaikka häntä suuresti rakastankin - ole vuosiin ollut isästäni riippuvainen. Puhuimme tänään puhelimessa, enkä muista että olisin hetkeen ollut mistään niin onnellinen kuin tänään hänen äänensä kuulemisesta. Hertsyygeli - olen 24!

Täytynee kuitenkin tunnustaa, että mukaan on mahtunut hyväkin havahtuminen - tänään se lopullisesti sitten upposi paksuun kallooni, että arkeni on nyt hyvän aikaa Virossa. Täällä. Siin.

Ja mitä tässä huomisesta murehtimaan kun Jumala on siellä jo!


Ainiin, koska kaikki ovat kuumeisesti miettineet miten appelsiininnälkäni voi, niin päivitänpä senkin tilanteen. Siis: tänne tullessani pääsin käymään Prismassa, joita ei luonnollisestikaan ihan tässä vanhassa kaupungissa ole. Siellä appelsiinit olivat - kuten epäilinkin - niitä samoja, joita Suomessakin myydään ja myynnissä hyvään hintaan. Pienemmissä kaupoissa olen joutunut pettymään kun kilohinta on pitkälti toista euroa ja tänään ostin sitten suosiolla mandariineja. Mut ei se hei oo sama.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Jotta jotakin tulisi sanottua - tyhjänpuhumisen jalo taito

Tervist!

Eilinen Tooma palvus on ollut tänään vahvasti mielessä. Kyse on siis matalan kynnyksen rukoushetkestä, jossa ohjelma rakentuu Taizé-laulujen, raamatunkohdan ja siitä nousevan puheen sekä rukouksen ympärille. Puheesta ja raamatunkohdasta myös keskustellaan yhdessä. Jaanin kirkon katakombissa kauniissa  ympäristössä vietetty hetki toi tunnelmaltaan mieleeni itselleni rakkaat rukoushetket, jotka saisivat Suomessa olla yleisempiäkin.

Rukoushetken jälkeen sain kutsun myös torstaina pidettävään kotiryhmätapaamiseen. Otin kutsun ilolla vastaan - minulle on tärkeää luoda kontakteja seurakuntalaisiin, työntekijöihin ja vapaaehtoisiin, jotta seurakuntatyön todellisuus avautuisi paremmin. Selkeästi olen jo nähnyt, että Virossa on intoa tehdä, mutta tällä tiedolla ei vielä kovin upeita seminaaripuheita pidetä.

Ja entäs se kielitaito sitten? Tooma palvuksen yhteydessä suoritin yhden esirukousjakson suomeksi, mutta muutoin rääkisin ainult eesti keeles. Virolaiset ovat ihanan kannustavia: jos ehdin edes ajatella, ettei vironi ole kovin kaunista tai täydellistä, on joku heti kehumassa kielitaitoani tai toteamassa, että minun vironi on paljon parempaa kuin hänen suomensa. Herää tosin kysymys, miksi kenenkään täällä pitäisi osata sanaakaan suomea, jos minä tulen Viroon tekemään töitä virolaisten kanssa. Mutta kannustus rohkaisee ja kiperissä tilanteissa suomesta on kieltämättä apuakin. Esimerkiksi eilen käytin huomaamattani sanaa pastillid (tein siis suomen pastillit-sanasta virolaisen muunnoksen) ja osuin vahingossa oikeaan.

Tänään kävimme juhlistamassa erään suomalaisen lähetin syntymäpäiviä ja osallistuimme samalla kertaa lähettien yhteiseen raamattupiiriin. Paikalla oli muidenkin järjestöjen lähettejä, jotka olikin ilo tavata. Lähetysseuran työntekijöiden kanssa tulen tietysti jatkossa työskentelemään enemmän, mutta on hauska nähdä, että lähettien välillä on yhteistyötä ja kumppanuutta. Näistä teemoista taidettiin eskarissakin puhua ja näin niihin täällä lähetyskentällä törmää. Loppuviikon ohjelma muuttui sikäli, että lauantaille suunniteltu päivä eräässä leirikeskuksessa vaihtuu rippileiriin Länsi-Virossa, jossa pääsen tositoimiin opettajana. Ma lähen sinna hea meelega!


Huomaan taas kirjoittaneeni pätkän tekstiä ilman, että minulla vieläkään on tarjota kuvia asioista, joista kirjoitan. On aika korjata asia. Ei, en edelleenkään muistanut ottaa kameraa mukaani (tänä vuonna on ehkä syytä paastota kameran unohtamisesta), mutta tajusin, että on tällaisesta tilanteesta selvitty ennenkin. Tiedättehän sen netissä kiertäneen kuvan lehti-ilmoituksesta, jossa myydään Saabia, mutta kuvassa on jotakin muuta. Siis tämän. Siispä minäkään en nyt laita kuvaa Jaanin kirkon katakombeista tai pastilleista vaan...



Leivoin ystäväni kanssa itselleni kakun kun täytin 17. Kakku kulkee ruman ulkonäkönsä vuoksi tarinoissa nimellä Anarkistikakku.




Soovin teile Jumala õnnistust!


tiistai 12. helmikuuta 2013

Huonokin päivä Tallinnassa on parempi kuin hyvä Helsingissä

Tere ja vabandust! Terveisiä harmaasta ja loskaisesta Tallinnasta!

Tämä blogi on elävä esimerkki siitä, kuinka sen pitäjä ei elä kuten opettaa. Harmittelen aina välillä sitä kun omat suosikkiblogini saavat uutta sisältöä niin kovin harvoin, esimerkiksi "vain" kerran viikossa. No, pilkka kapsahti omaan nilkkaan. Minulla on kyllä mielestäni ihan hyvä syykin tälle hiljaiselolle, mutta siitä lisää myöhemmin. (Tajusinpa tässä, että saatoin juuri epäsuorasti vihjata tämän muka olevan jonkun suosikkiblogi.)

Matkani alkoi siis perjantaina, jolloin pääsin myös kokemaan Eckerön uuden Finlandia-laivan. Kovin positiivisia arvioita en laivasta voi antaa, mutta koska matkani oli ilmainen, en viitsi paljoa valittaakaan. Tallinnassa ohjaajani Pia oli minua vastassa. Majapaikan sain vanhasta kaupungista (voi harmi!), jossa sijaitsee EELK:n, eli Viron kirkon teologinen instituutti. Paikka on erittäin viihtyisä ja kodikas - erityiset plussat touhukkaasta emännästä ja siitä, että joka päivä on tarjolla keittolounas hurjaan yhden euron hintaan.

Lauantaina lähdimme Pian ja SLEY:n lähettinä Virossa työskentelevän Sakari Seppälän kanssa Keski-Viroon Põltsamaalle nuorten talvipäiville. Mukana talvipäivillä oli nuoria myös kahdesta suomalaisesta seurakunnasta, joilla on ystävyystoimintaa Põltsamaan seurakunnan kanssa. Päivään kuului oppitunteja nuorille (sain pehmeän laskun, enkä vielä ollut opetusvastuussa) sekä seminaari nuorisotyöntekijöille. Seminaari oli mielenkiintoinen ja vaikka se sisälsi osittain vanhan kertausta, avasi se myös huomaamaan Virossa tehtävän perhe- ja nuorisotyön erityispiirteitä. Täällä suuri osa lapsista syntyy avioliiton ulkopuolella, eikä ole mitenkään epätavallista, että saman perheen lapsilla on eri vanhemmat. Perheiden rikkonaisuus, periytyvä köyhyys ja alkoholin suurkulutus synnyttävät paljon ongelmia ja perhetyö on täällä todella tarpeen. Palkat tai sosiaaliturva eivät myöskään ole Virossa samalla tasolla kuin Suomessa, mutta hinnat näyttävät nousevan yhä.

Luulin tulevani Tallinnaan melko tietoisena siitä, millainen tämän maan yhteiskunnallinen tilanne on. Olen kuitekin saanut huomata, että tietomääräni on ollut vain pintaraapaisu. En usko, että vielä hetkeen ymmärränkään uskonnollista todellisuutta tai kirkon asemaa täällä. Tiesin esimerkiksi, ettei täällä opeteta uskontoa kouluissa, mutta en ollut uhrannut ajatustakaan sille, että sen lisäksi etteivät lapset saa tietoa kristinuskosta, he eivät myöskään tiedä juuri mitään muista maailmanuskonnoista. Kansainvälistyvässä ja monikulttuurisessa maailmassa tämä on nähdäkseni aikamoinen ongelma. Kaiken tämän tajuaminen on aiheuttanut pienen kulttuurishokin ja saanut minut miettimään, osaanko ollenkaan ottaa huomioon näiden ihmisten todellisuutta esimerkiksi puheissani.

Toisaalta minulla ei olekaan ollut vielä kunnollista mahdollisuutta orientoitua. Põltsamaalla huomasin nimittäin oloni heikkenevän päivän mittaan ja ilman mittareitakin tiesin, että vanha ystäväni kuume oli tullut kylään. Suututti, sillä talvipäivillä olisi ollut mukava tutustua ihmisiin, kysellä ja saada lisätietoa. Voimat eivät kuitenkaan riittäneet juuri muuhun kuin kuuntelemiseen. Lauantai-illan ja maanantaiaamun välisenä aikana nukuin pitkälti yli 30 tuntia. On minua kuume joskus tiukemminkin rutistanut, mutta vielä milloinkaan en ole ollut näin taju kankaalla. Koko sunnuntain aikana jaksoin olla valveilla noin puoli tuntia. Edelleen olen väsynyt, mutta uskallan jo laskea itseni elävien joukkoon. Olen tosin saattanut olla tahtomattani hiukan töykeä kun en ole jaksanut ajatella mitä viroksi kenellekin sanon, vaan olen sanojen antanut vain tulla ulos suustani. Vabandust jälle kõigile! Harmittelu ei tietenkään auta, mutta sairasteluni vuoksi minulta jäi myös väliin sunnuntain jumalanpalvelus ja yksi työtehtävä Tallinnan Jaanin (Johanneksen) kirkossa sekä pyhäkoulu, joka minun oli tarkoitus pitää lähettilapsille. Siksipä en ole blogiakaan pahemmin jaksanut ajatella.

Tänään Jaanin kirkolla on luvassa Tooma palvus, johon aion kyetä. Minun on tarkoitus pitää siellä ensi viikolla hartauspuhe, joten haluan nähdä millainen formaatti on kyseessä.

Pitäkää huolta!

P.S. Kiitos vielä näinkin kaikille, jotka olette lähteneet mukaan matkaani joko tämän blogin, onnentoivotusten, rukousten tai siunausten myötä. Teidän tukenne on ollut kultaakin kalliimpaa!
P.P.S. Blogini on vielä toistaiseksi visuaalisesti ankea, antakaa anteeksi! Olen käynyt Tallinnassa niin monta kertaa, etten aina oikein muista ottaa kameraa mukaan kun lähden käymään jossakin.
P.P.P.S. Blogin yläosassa olevassa "otsikkokuvassa" lukee Etelänmatka. Huolella valitsin siihen kauniin kaunokirjoitusfontin (mikä lienee Homemade Apple olikaan), mutta ainakin minulla se vaihtuu usein joksikin kökköfontiksi, joka ei ole kaunokirjoitusta nähnytkään. Sivun päivittäminen on usein auttanut. Ihan vain, että saatte nauttia suuresta vaivannäöstäni!