Tasan puoli vuotta sitten painoin kotioven takanani kiinni, katsoin tyhjää olohuonettani ja mietin miten kummalliselta tuntui olla Suomessa. Kerääntyneitä posteja selaillessa, suomenkielisiä mainoksia ihmettelessä (ovessani ilmaistaan hyvin selkeästi, etten halua mainoksia) ja omia huonekaluja katsellessa tuntui kuin olisin ollut Salvador Dalín maalauksessa. Kaikki vaikutti kyllä tutulta ja tunnistettavalta, muttei kuitenkaan ihan oikealta tai omalta.
Jo Tallinnassa arvelin, että kotiinpaluu tulee aiheuttamaan minulle suuremman kulttuurishokin kuin saapuminen Viroon. Suomessa paluu arkeen tapahtui kuitenkin nopeasti: lähdin jo paluuta seuraavana aamuna messuavustajaksi, viimeisiä opintosuorituksia varten oli alettava tutkia ja kirjoittaa ja palo urheilemaan oli kova. Teki hyvää käydä Lähetysseuralla palautekeskustelussa, jossa sai tehdä yhteenvetoa tunnelmistaan ja ajatuksistaan ja vähän purkaa sydäntäänkin. Ehdin jo huokaista ettei mitään kulttuurishokkia ehkä tulisikaan.
Mutta ei se huokailu auttanut. Viikko kotiinpaluun jälkeen se sitten iski ja tajusin, että arki onkin jälleen Helsingissä. Oli hirveä tarve saada keskustella lähetyskentällä koetuista asioista, mutta huomasin, ettei ihmisillä ollut kovinkaan paljoa mielenkiintoa "pelkkää Viroa" kohtaan. Joku ihmetteli miten kulttuurishokki voi olla mahdollinen - olin ollut poissa vain yhdeksän viikkoa ja senkin ajan "melkein Helsingissä". Yritykset selittää eivät tuottaneet tulosta, joten pian minusta itsestänikin tuli ihmettelijä. Mutta eihän siinä mitään ihmeellistä ollut. Virossa työtoverit ja seurakuntalaiset muiden ohella saivat itseään ja kykyjään epäilleen teologin tuntemaan itsensä tervetulleeksi, tarpeelliseksi ja toivotuksi. Kun oli vaikkapa saanut kuulla tuoneensa lohtua ja hyvää mieltä köyhyyden ja elämän merkityksettömyyden kanssa painineen ihmisen elämään, tuntui yhdentekevältä kirjoittaa varhaiskristillisten tekstien ongelmista. Tai kun oli voinut niinkin pienellä asialla kuin tiskauksella, kahvin keittämisellä tai avustuskuormien purkamisella helpottaa toisen taakkaa, oli absurdia siirtyä siistiin toimitotyöhön. Kun kokee löytäneensä täydellisesti oman paikkansa, siitä irrotautuminen on henkisesti vaikeaa. Olen ollut Suomessa fyysisesti jo kuukausia, mutta edelleen minusta tuntuu että henkinen minäni on korkeintaan Suomenlahden puolivälissä.
Onneksi kristittynä kotinsa ja paikkansa löytää aina Jumalan luota. Messujen kautta on jollakin tavalla saanut tuntea olevansa yhteydessä tuttuihin kuvioihin kun tietää että samaa uskoa siellä lahden toisellakin puolella tunnustetaan tai että samat ehtoollisen asetussanat on tuttu pappi siellä juuri lausumassa. Jumalanpalveluksissa olen välillä rukoillut Isä Meidän automaattisesti viroksi ja kotona tapailen Taizé-lauluja samalla kielellä. Konkreettinen yhteys säilyy myös sosiaalisen median ja vaikkapa verkkolehtien tuella. Onneksi.
Vasta nyt alan hiljalleen aavistella miten syvästi yhdeksän viikkoa lähetyskentällä muutti minua - niin henkisesti, hengellisesti kuin ammatillisestikin. Muutos on ollut hyvä, enkä tiedä olisiko se ollut näin totaalinen ilman kotiinpaluun aiheuttamaa shokkivaihetta. Ehkä ei.
Etelänmatka jatkuu Viroon kohdistuvan rakkauden muodossa.
