Tähendus sõnade taga

Näitä mainoksia oli jokaisessa paikassa, jolla oli vähäisintäkään tekemistä kirkon kanssa - se oli hienoa! Minä en kuitenkaan älynnyt ottaa kuvaa kun olisi ollut aikaa keskittyä, vaan räppäsin kiireessä tämän epämääräisen otoksen poistuessani metodistikirkon konsertista nunnien kanssa samaa matkaa.

Tuttu lähetti oli jo ennen matkaani kutsunut minut Tähendus sõnade taga -nimellä kulkevaan raamattuopetusiltaan. Otin kutsun ilolla vastaan ja tein matkasuunnitelmani pitäen silmällä sitä, että tiistai-ilta pyhitettäisiin pelkästään tälle tapahtumalle.

TST-iltoja on järjestetty 10. syyskuuta alkaen. Joka tiistai marraskuun lopulle asti ilta kokoaa Raamatusta kiinnostuneet Nõmmelle Tallinnan eteläpuolelle. Opettajiksi on saatu suomalaisia evankelistoja, joiden opetukset luonnollisesti tulkataan viroksi. Paitsi että odotin iltaa sen sisällön puolesta, tiesin että paikalla olisi paljon tuttuja harjoitteluajalta, joten myös siksi olin koko tiistain intoa ja virtaa täynnä.

Eikä minun tarvinnut pettyä. Päästyäni pihalle, kirkon avautuvista ovista tuli ulos tuttu lähettipariskunta ja sisältä löytyi lisää tuttuja, joiden kanssa sain vaihtaa kuulumisia. Harjoittelun jälkeen ajattelin monesti että näinköhän enää tapaan niitä ihmisiä, joden kanssa oli niin suuri ilo palvella, tehdä töitä ja keskustella. Viro on lähellä, mutta vaikka turistimatkoilla olisi mahdollisuus osallistua messuun tai muuhun seurakunnan tilaisuuteen, on hyvin epätodennäköistä että siellä olisi enemmän kuin yksi tai kaksi tuttua. TST-iltaan Jumala oli koonnut heitä miltei kaikki, joten mieli oli lievästi sanottuna kiitollinen.

Mutta sitten itse iltaan.

TST-illoissa keskitytään ajallisesti eniten musiikkiin ja opetukseen, mutta kolmas tärkeä elementti on rukous. Illat alkavat house bandin johtamilla yhteislauluilla, joiden jälkeen hiljennytään rukoukseen. Opetus on jaettu noin 20 minuutin mittaisiin osiin, joiden välillä ja jälkeen lauletaan. Laulut ovat TST-iltoihin kootusta lauluvihkosta, joka sisältää lauluja ainakin paikallisesta Nuoren seurakunnan veisukirjasta. Ilta päättyy rukousosaan, jossa esirukousta haluavat voivat tuomasmessutyyliin mennä esirukoilijan luokse kahdenkeskistä hetkeä varten. Muut toivotetaan tervetulleiksi kahville.

Illat ovat mielestäni loistava esimerkki tarpeeseen syntyneestä tapahtumasta. Kuten harjoitteluaikaisissa postauksissani ehkä vihjaisin, monelle virolaiselle Raamattu (ja sen lukeminen) ja rukous ovat asioita, jotka mielletään papin tehtäviksi. "En minä osaa rukoilla" on kommentti, jonka olen usein kuullut. Suomessakin moni varmasti ajattelee näin, mutta kristillisen perinteen ohkaisuus luo oman lisänsä näihin asioihin. Koen että tällaisessa tilanteessa raamattuopetuksessa on kaksi tärkeää asiaa:

1. Antaa tarpeeksi taustatietoa käsiteltävästä aiheesta, sen kontekstista ja siitä millaisia käsityksiä, tapoja tai erityispiirteitä Raamatun maailmassa on.
2. Se, että yllämainitut taustatiedot pysyvät tarpeeksi yleisellä tasolla, jotta ne auttavat ymmärtämään tekstiä, mutta eivät lyhyessä opetustuokiossa muodostu itseistarkoitukseksi, joka aiheuttaa kuulijalle informaatioähkyn (ja johtaa siihen, että lopulta kaikki on selitettävä auki) ja hautaa lopulta itse tekstin merkityksineen alleen.

Iltana jolloin itse olin läsnä, koin että opetuksessa keskityttiin toisaalta hieman liikaa eksegeettisiin yksityiskohtiin ja toisaalta liian vähän tekstin tulkintaan. Huomautettakoon, että paikalla oli  "sijainen", jonka tausta on lähetystyössä ja joka ei ollut kumpikaan edellämainituista evankelistoista. Olisin kaivannut lisää apua tekstin tulkintaan, jonka näkisin olevan tälle kohdeyleisölle tarpeen. Vasta viiden viimeisen minuutin aikana päästiin hermeneutiikkaan, ja omakohtaisiin ajatuksiin, joiden kautta teksti lähti saamaan lihaa luidensa ympärille. Opetuksen ei toki ole tarkoitus olla saarna - iltojen tarkoitus on todella olla raamattuopetusta, johon eksegeettinen taustatieto kuuluu olennaisena osana. Silti minusta tuntui, että illan teksti itsessään (Luuk. 22:5-38) jäi välillä unholaan ja fokus oli enemmän tekstin yleisteemoissa. Voi tosin olla, että taustani vuoksi kuuntelin opetusta vähän eri vinkkelistä kuin joku toinen paikallaolija. Opettaja oli kuitenkin valtavan sympaattinen ja lämminhenkinen ihminen, josta välittyi se kuinka mielellään hän oli paikalla. Ja vaikka hieman opetusta kritisoinkin, ei se missään nimessä jättänyt minua kylmäksi.

Summa summarum ilta teki minuun vaikutuksen. Suuri vapaaehtoisten joukko, johon kuului mm. juontajia, kahvinkeittäjiä, esirukoilijoita, muusikoita jne., muistutti jälleen siitä asenteesta mitä eniten ihailin Virossa (ja nyt vironkielisessä seurakuntatyössä): seurakunta muodostuu meistä kaikista, me olemme perhe. Matalan kynnyksen tapahtumille on tarvetta Suomessakin, mutta koen että Virossa niille on vieläkin suurempi tilaus. Siksi iloitsin nähdessäni Nõmmellä mukavasti väkeä ja toivon tapahtumalle paljon rukoustukea.


Makupalana loppuun:
TST-illat videoidaan ja ne löytyvät YouTubesta hakusanalla Tähdendus Sõnade Taga tai EELK Misjonikeskus. Suosittelen katsomaan! Väkevää opetusta, joka ei jätä eksegeettiäkään kylmäksi. Ja koska opetus tulee suomeksi ja viroksi, ei kielitaidon puuttumista voi käyttää tekosyynä. Näiden kautta voi varmasti oppia jotakin - myös kielestä ;-)

Kuin olisi kotiin tullut

Pari viikkoa sitten heräsin maanantaina tavallista aikaisemmin, keräsin kimpsuni ja kampsuni ja suuntasin kohti satamaa. En ollut harjoittelun jälkeen työ- ja opiskelukiireideni takia päässyt käymään Tallinnassa, joten jo ratikkamatka kohti Länsiterminaalia oli yhtä juhlaa.

Olin varannut huoneen Usuteaduse Instituutista, siis samasta paikasta jossa harjoitteluaikanikin asuin. Kun vastaanotossa emäntä toivotti tervetulleeksi takaisin, sain tutun huoneen ja tajusin jälleen olevani Virossa olin tirauttaa kyyneleen. Kuin olisin kotiin palannut - oi onnea!

Kauaa en huonettani ihastellut, vaanlaitoin tavarat paikoilleen, pakkasin laukun uudelleen ja suuntasin kaupungille selvittelemään operaattoriongelmia, kävelemään ja nauttimaan ihanasta syyssäästä. Olimme sopineet treffit tutun lähetin kanssa ja päivä parani entisestään kun näimme pitkästä aikaa. Pitkä lounas jälkkäreineen ja hyvine keskusteluineen virvoittivat matkalaisen entistä ehompaan kuntoon!

Tiistain kulutin asioita hoitamalla ja illalla suuntasin Nõmmelle, jonne Tallinnan keskystasta on noin 20 minuutin bussimatka. Päämääränäni oli eräs tapahtuma, josta kirjoittelen oman postauksensa myöhemmin.

Keskiviikkona kävin iltapäivällä Tallinnan metodistikirkolla hyväntekeväisyyskirppiksellä. Jälkikäteen jäin harmittelemaan, etten ostanut Kuka tiskaa tänään -nimeä kantanutta lautapeliä. Sehän oli kuin tehty minulle! Onnekseni ostin kuitenkin pari kirjasta, sillä kassalla sain kuulla että kirkolla olisi illalla konsertti. Jo tehdyt suunnitelmat saivat siis väistyä. Vielä metodistikirkon kirjakaupasta ostoksia itselle ja kummilapsille ja vaatteita vaihtamaan.

En ole koskaan pitänyt Tallinnan metodistikirkkoa mitenkään erityisen kauniina. Mutta onneksi pääsin käymään myös sisällä, sillä sieltä rakennus on hyvin selkeä ja kaunis.

Olen aina pitänyt klassisesta musiikista, etenkin livenä. Metodistikirkolle oli saatu kuorovieraita Latviasta sekä solisti Hong Kongista. Mukana oli toki myös virolaista osaamista. Paikalla oli ihan mukavasti väkeä ja esitykset olivat ensiluokkaisia. Menomatkalla kasvoille piiskannut sade ja sen kastelemat vaatteetkaan ei enää harmittaneet kun musiikki täytti ympäristön. Konnia ei paikalla ollut, mutta nunnia senkin edestä.

Torstain huippuhetkiä oli keskipäivän messu Jaanin kirkossa. Penkissä istuessani tajusin, etten ole koskaan ollut kyseisessä kirkossa ihan vain seurakuntalaisena. Teki hyvää hengähtää ristin äärellä neljä päivää kestäneen kävelyn jälkeen. Ehtoollinen toi kaivattua virvoitusta matkaan ja olo oli messun jälkeen suorastaan ylevöitynyt. Kun päivään lisättiin vielä hyvä ja pitkä keskustelu hyvän ja läheisen tuttavan kanssa, alkoi illalla koittava kotiinlähtö jo surettaakin. Viro on koti.

Kahdenlaista vapautta samassa kuvassa: Tallinnan Vapaudenaukiolla sijaisteva Jaanin kirkko risteineen edustaa Kristuksen kautta saatua vapautta synnin ja kuoleman vallasta, Vapaudenpatsas Viron vapautta.

Parasta matkalla olivat kohtaamiset ystävien ja tuttujen kanssa, arkisten asioiden hoitaminen viroksi ja viipyily ristin äärellä. Vähemmän mukavaa oli se, että löin itseäni kengällä naamaan.

Piibliring

Pari kuukautta sitten hihkuin työpöytäni ääressä riemusta: Facebookin uutisvirrassa huomasin Viro-instituutin ilmoituksen pian alkavasta keskustelukerhosta. Ideana olisi tapaamisen aikana keskustella sekä suomeksi että viroksi riippuen siitä millaisella kokoonpanolla oltaisiin koossa. Ajattelin että keskustelupiiri olisi hyvä keino paitsi tutustua uusiin ihmisiin, myös kohentaa harjoittelujakson jälkeen kovaa vauhtia rapistunutta kielitaitoa. Mahtavaa!

Keskustelukerhon alkua edeltävänä sunnuntaina suuntasin viroksi pidettyyn messuun ja sain kirkkokahvien yhteydessä mukaani vironkielisen seurakuntatyön ohjelman. Sitä selaillessani huomasin, että seuraavalla viikolla alkaisi raamattupiiri - viroksi, tietenkin. Päätin, että osin suomeksi vedettävän keskustelukerhon  sijaan olisi sittenkin mielekkäämpää lähteä keskustelemaan Raamatusta viroksi.

Kuva

Ensimmäisessä tapaamisessa olin kahdestaan vetäjän kanssa. Se ei tahtia haitannut, vaan juttua riitti kaikesta mahdollisesta. Tunnelma oli korkealla ja tuntui kuin olisin jälleen harjoitteluajalta tuttujen tuntemusten äärellä. Onnellisuus sisälläni lisääntyi miljoonanteen potenssiin siinä vaiheessa kun vetäjä kysyi haluaisinko auttaa häntä ja ottaa jatkossa vetovastuun raamattupiiristä. Tottakai halusin!

Muutaman viikon jälkeen en edelleenkään voi uskoa kuinka Jumala jälleen näytti hyvyytensä lähettämällä työhönsä. Joka toinen viikko kokoontuva piiri on tullut minulle valtaisan tärkeäksi ja haluan antaa sille parasta mahdollista. Piiriläiset, joita on ilokseni ollut enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, ovat tuoneet elämääni pienen keitaan, jossa saan puhua viroa, nauttia virolaisesta huumorintajusta ja olla jälleen niiden teemojen äärellä, jotka alkoivat harjoitteluaikana kiehtoa.

Ma olen rõõmus ja ilutsen sinus,
ma laulan kiitust sinu nimele,
Kõigekõrgem!  (Ps 9:3)

Etelänmatka jatkuu

Tasan puoli vuotta sitten painoin kotioven takanani kiinni, katsoin tyhjää olohuonettani ja mietin miten kummalliselta tuntui olla Suomessa. Kerääntyneitä posteja selaillessa, suomenkielisiä mainoksia ihmettelessä (ovessani ilmaistaan hyvin selkeästi, etten halua mainoksia) ja omia huonekaluja katsellessa tuntui kuin olisin ollut Salvador Dalín maalauksessa. Kaikki vaikutti kyllä tutulta ja tunnistettavalta, muttei kuitenkaan ihan oikealta tai omalta.

Jo Tallinnassa arvelin, että kotiinpaluu tulee aiheuttamaan minulle suuremman kulttuurishokin kuin saapuminen Viroon. Suomessa paluu arkeen tapahtui kuitenkin nopeasti: lähdin jo paluuta seuraavana aamuna messuavustajaksi, viimeisiä opintosuorituksia varten oli alettava tutkia ja kirjoittaa ja palo urheilemaan oli kova. Teki hyvää käydä Lähetysseuralla palautekeskustelussa, jossa sai tehdä yhteenvetoa tunnelmistaan ja ajatuksistaan ja vähän purkaa sydäntäänkin. Ehdin jo huokaista ettei mitään kulttuurishokkia ehkä tulisikaan.

Mutta ei se huokailu auttanut. Viikko kotiinpaluun jälkeen se sitten iski ja tajusin, että arki onkin jälleen Helsingissä. Oli hirveä tarve saada keskustella lähetyskentällä koetuista asioista, mutta huomasin, ettei ihmisillä ollut kovinkaan paljoa mielenkiintoa "pelkkää Viroa" kohtaan. Joku ihmetteli miten kulttuurishokki voi olla mahdollinen - olin ollut poissa vain yhdeksän viikkoa ja senkin ajan "melkein Helsingissä". Yritykset selittää eivät tuottaneet tulosta, joten pian minusta itsestänikin tuli ihmettelijä. Mutta eihän siinä mitään ihmeellistä ollut. Virossa työtoverit ja seurakuntalaiset muiden ohella saivat itseään ja kykyjään epäilleen teologin tuntemaan itsensä tervetulleeksi, tarpeelliseksi ja toivotuksi. Kun oli vaikkapa saanut kuulla tuoneensa lohtua ja hyvää mieltä köyhyyden ja elämän merkityksettömyyden kanssa painineen ihmisen elämään, tuntui yhdentekevältä kirjoittaa varhaiskristillisten tekstien ongelmista. Tai kun oli voinut niinkin pienellä asialla kuin tiskauksella, kahvin keittämisellä tai avustuskuormien purkamisella helpottaa toisen taakkaa, oli absurdia siirtyä siistiin toimitotyöhön. Kun kokee löytäneensä täydellisesti oman paikkansa, siitä irrotautuminen on henkisesti vaikeaa. Olen ollut Suomessa fyysisesti jo kuukausia, mutta edelleen minusta tuntuu että henkinen minäni on korkeintaan Suomenlahden puolivälissä.

Onneksi kristittynä kotinsa ja paikkansa löytää aina Jumalan luota. Messujen kautta on jollakin tavalla saanut tuntea olevansa yhteydessä tuttuihin kuvioihin kun tietää että samaa uskoa siellä lahden toisellakin puolella tunnustetaan tai että samat ehtoollisen asetussanat on tuttu pappi siellä juuri lausumassa. Jumalanpalveluksissa olen välillä rukoillut Isä Meidän automaattisesti viroksi ja kotona tapailen Taizé-lauluja samalla kielellä. Konkreettinen yhteys säilyy myös sosiaalisen median ja vaikkapa verkkolehtien tuella. Onneksi.

Vasta nyt alan hiljalleen aavistella miten syvästi yhdeksän viikkoa lähetyskentällä muutti minua - niin henkisesti, hengellisesti kuin ammatillisestikin. Muutos on ollut hyvä, enkä tiedä olisiko se ollut näin totaalinen ilman kotiinpaluun aiheuttamaa shokkivaihetta. Ehkä ei.

Etelänmatka jatkuu Viroon kohdistuvan rakkauden muodossa.

Jotta lähteminen olisi vaikeampaa

Niin se harjoittelu sitten loppui siihen Nissin seminaariopetukseen. Ajatuksenani oli, että sen ekstraviikon aikana, jonka Virossa vielä viettäisin, kirjoittaisin esseetä yliopistolle. Juu, en kirjoittanut sanaakaan. Viimeiseen viikkoon Tallinnassa mahtui kuitenkin yhtä ja toista sellaista, joka vaikeutti pelkkää ajatustakin lähtemisestä..

Maanantaina olin matkalla asunnolleni kun paikallinen seurakuntanuori juoksi minua kadun toiselta puolelta vastaan ja halasi. Vaihdoimme pikaisesti kuulumisia ja kun kerroin lähteväni seuraavana lauantaina Suomeen, tyttö oli hetken hiljaa ja sanoi sitten Tuo tieto sai minut nyt surulliseksi. Minusta tuntuu, että tämä vaikuttaa nyt siltä, että koitan tässä korottaa itseäni ja korostaa omaa erinomaisuuttani ja sitä kuinka kaikki Virossa sanovat ikävöivänsä minua. En kuitenkaan kerro näitä esimerkkejä siksi. Syy on yksinkertaisesti se, että tällaisissa tilanteissa sitä tuntee oikeasti olevansa itselleen sopivalla paikalla, Jumalan työtoverina ja jonkin merkityksellisen äärellä. En ajattele näissä tilanteissa asioita itseni kautta vaan niin, että minun kauttani Jumala on voinut tehdä jotakin, joka kantaa hedelmää.

Tiistaina pidimme ohjaajani kanssa oikein hedelmällisen palautekeskustelun. Saamani palaute oli analyyttista ja rakentavaa ja siitä saankin olla kiitollinen! Arviot toivat kyyneleet silmäkulmiini ja tekivät lähdöstä jotenkin vielä todellisemman - tässä tämä nyt oli. Haikein, mutta kiitollisin mielin lähdin suomalaisen seurakunnan tilaisuuteen, jossa olin vierailevana puhujana. Tällä kertaa puhe oli luonnollisesti suomeksi ja yleisönä mummoja, joiden kanssa sitten kahveilla jatkettiin jutustelua viroksi. Jo astuessani saliin sisään huokui päälleni tilaisuuden lämminhenkinen tunnelma, tiivis yhteisöllisyys ja elämänmyönteisyys. Olisin voinut olla kyseisten ihmisten kanssa vaikka koko päivän!

Keskiviikkona lähdin LNÜ:lle palauttamaan muutamia lainassani olleita tavaroita, hyvästelemään ja aikaa tappamaan. Kahvikupposten äärellä keskustelimme muun muassa suomalaisista ja virolaisista murteista ja ratkaisimme pienen dilemmani kesätyön suhteen. Kivaa oli ja kiva oli käydä myös iltapäivän päätteeksi ekovaatekaupassa hyvässä seurassa. Harmikseni jouduin jättämään kauppaan kivan mekon hintsusti liian pienen koon takia (M:ää ei ollut, höh) ja kauniin tunikan liian kovan hinnan vuoksi. Mutta hyvä tärppi Pärnu maanteellä, menkää kaikki sinne! Joo, tajuan kyllä, että tässä kohtaa olisi jokseenkin fiksua mainita kaupan nimi. Mutta minä onneton en muista sitä ja googlettamallakaan en nyt saanut asiaan selkoa.

Torstaina ja perjantaina luvassa oli lapsenvahtikeikkaa. Kivaa oli ja perjantaina kävimme myös syömässä Kamahousessa farewell -tunnelmissa. Hyvin omaperäinen paikka, suosittelen!

Lauantai valkenikin sitten harmaana ja sateisena. Enkä tällä koita maalailla sieluni ankeutta - sää oli ihan oikeasti melko synkeä. Lähdöstä, kotiinpaluusta ja lopputunnelmista myöhemmin.

Viimeinen viikonloppu

Kohtalokkaasta otsikosta huolimatta harjoitteluaikani viimeinen viikonloppu oli täynnä riemua, hyviä oppimiskokemuksia ja vähän tiskaamistakin...

Perjantaina oli aika hoitaa harjoitteluni viimeinen työtehtävä. Siispä otimme suunnaksi Nissin ja siellä järjestetyn nuortenohjaajien seminaarin. Matkalla pysähdyimme myös supermarketissa, jossa vähän ärsyynnyin 1,85 euroa maksaneesta luomuruisleivästä. Suomessa ei sillä hinnalla voisi moisesta tuotteesta unelmoidakaan...

Nississä järjestetty seminaari kesti koko viikonlopun, mutta me olimme mukana vain perjantaina. Pelattuamme Unoa, syötyämme ja leikittyämme muutaman tutustumisleikin aloitin opetustuokion nuoren itsetunnon tukemisesta. Pienen luennon jälkeen jakauduimme ryhmiin ja kiersimme keskustelupisteitä, joissa oli tarkoitus mm. pohtia miten yhteiskunta tukee nuoren elämää, mitä suuria haasteita tai kysymyksiä virolaisnuorilla nykyään on tai mikä on seurakunnan rooli nuoren omanarvontunnon kehityksessä ja sen tukemisessa.

Jostakin syystä, ehkä siitä kuuluisasta syystä X, tämä työtehtävä jännitti minua enemmän kuin yksikään aiemmistani - siis mukaanlukien saarnaaminen viroksi tai ensimmäinen puhe nuortenillassa. Mutta eipä mitään pelättävää lopulta ollutkaan ja onneksi keinovalikoimaani on vuosien saatossa ilmestynyt muutamia kikkoja, joilla jännitystä on hyvä lieventää (juu, ihan mentaalisia juttuja, taskumatti ei liityt tähän nyt millään tavalla). Illasta mieleen jäivät hyvät keskustelut mm. siitä, onko kahvi kermavaahdon kanssa hyvää ja miksi suomalaisten sukunimet ovat niin vaikeita. Summa summarum, mukaan tarttui paljon mukavaa muisteltavaa ja uusia tuttavuuksia. 

Lauantaina olin suuren dilemman edessä. Minulla olisi kaksi vaihtoehtoa menokseni, molemmat samaan aikaan, molemmat mielenkiintoisia. Olin pähkäillyt ratkaisuani monta päivää, mutta vasta lauantaina kun päädyin muutaman plus&miinus -listauksen lisäksi heittämään kolikkoa ja vetämään paperilapun hatusta, päädyin norjalaisen kulttuuri-illan sijaan lähtemään bändileirin palautepalaveriin. Se osoittautui lopulta hyväksi päätökseksi ja oli kiva päästä henkilökohtaisesti kiittämään tekijätiimiä siitä, että he uskoivat minulle vastuun hartauksista ja ottivat minut niin hyvin kaikkeen mukaan, vaikken musiikista mitään ymmärräkään. Ja hei, sainpa kerrankin tuntea olevani edes vähän fiksu osallistuttuani keskusteluun viiden muun, hyvin suulaan palaveeraajan rinnalla tasavertaisesti! Parempi myöhään ku ei milloskaan, eks see nii olegi? Niin ja alkuperäinen suunnitelmahan oli, että lähden lauantaina iltapäivästä takaisin Suomeen. Jatkoaika alkoi siis...

Ja sitten pääsemme sunnuntaihin. Ainakin toistaiseksi viimeistä kertaa määränpäänä oli Lääne-Nigula ja siellä vietetyt Lääne-Nigulan pastorin ja Lähetyskeskuksen johtajan Leevi Reinarun syntymäpäivät. Oli ihanaa nähdä tuttuja (ja miten ihanaa, että mulla on paikallisia tuttuja, joiden kanssa voin vitsailla ja keskustella ihan niitä näitä!) ja auttaa myös käytännön jutuissa kuten ruokien kattamisessa, kahvitarjoilussa ja siinä tiskauksessa. Enhän minä mitenkään sitä tiskausnakkia itselleni kärkkynyt, satuin vain keittiöön oikeaan aikaan... Tilaisuudessa pidettiin syvällisiä, ajatuksiaherättäviä ja hauskoja puheita, saimme nauttia musiikista ja nauttia hyvää ruokaa. Omassa pöytäseurueessani keskusteltiin autoista ja ja autourheilusta, joten jälleen minäkin saatoin osallistua keskusteluun. Syntymäpäivillä oli lämminhenkinen tunnelma. Korkea-arvoisistakaan vieraista huolimatta pönötystä ei pastoraatista löytynyt.

Henkilökohtaisesti tilaisuus oli myös hiukan haikea. Eräs Viron Lähetyskeskuksen työntekijä totesi minut nähdessään, että luuli minun olevan jo Suomessa. Selitin, että niinhän minun piti olla, mutten malttanut vielä lähteä. Surkuttelin myös sitä, että seuraavana lauantaina olisi ihan pakko lähteä, sillä sunnuntaina minulla olisi työtehtävä Helsingissä ehtoollisavustajana. Vieressä seisonut Leevi Reinaru katsoi minuun ja sanoi No, käyt jakamassa sen ehtoollisen ja tulet takaisin. Sanot siellä Helsingissä, että ystävät odottavat. Miten tällaista yhteisöä raaskii jättää?

Arkkipiispa siellä, täällä ja tien päällä

Pääsiäisen jälkeen alkoikin viimeinen viikkoni Virossa varsinaisen harjoittelun puitteissa. Maanantain ja tiistain vapaapäivät käytin itselleni epätyypillisesti käymällä kasvohoidossa, pedikyyrissä ja ihan vain ottamalla rennosti.

Keskiviikkona mentiin taas. Tällä kertaa suuntana oli Järvakandin rovastikunnallinen synodi. Päivä alkoi jumalanpalveluksella, jonka jälkeen nautittiin luonnollisesti kirkkokahvit. Menin piipahtamaan emäntien luona keittiössä kysymässä josko he tarvitsisivat apua tiskien tai muiden töiden kanssa, mutta sain vastaukseksi vain naurua, halauksen ja toteamuksen Ihanaa kun kysyt, mutta et sinä voi mitään tehdä. Synodissa alueen pastorit päivittivät oman seurakuntansa tilanteen kaikkien tietoon - mikä on ollut kehitys maksavien jäsenten määrässä, mitkä ovat seurakunnan suurimmat haasteet, mitä erityistä vuoden aikana oli tapahtunut, mitä uutta toimintaa olisi luvassa ja niin edelleen. Tällaisessa tilaisuudessa oli erittäin mielenkiintoista olla mukana! Myös arkkipiispa Andres Põder käytti puheenvuoron ja käsitteli niitä teemoja, jotka hän näkee koko EELK:n haasteiksi tällä hetkellä.

Sain myös itse osallistua synodin kulkuun. Paitsi että pääsin esittelemään itseni, olin äänioikeudettomana toinen ääntenlaskija kun mm. rovastikunnallista neuvostoa valittiin. Äänestykset pohjustettiin ohjeistuksella Hääli võib anda nii nagu süda kutsub. Sydäntään suositeltiin siis kuuntelemaan.

Synodin loputtua sain tiedon, että sillä kyydillä, jolla olin Järvakandiin tullut, en pääsisikään takaisin Tallinnaan. Hieman ehdin jo säikähtää että mitäs nyt, kunnes kyyti järjestyikin arkkipiispan kyydistä. Oikein mukava mies, jonka kanssa oli miellyttävä keskustella! Häneltä sain muun muassa nuhteet siitä, etten ole koskaan käynyt Lapissa - se ei kuulemma ole kovin suomalaista...

Torstaina oli vuorossa kokoustamista. Tallinnan teologisessa instituutissa (Usuteaduse Instituut, UI) keskusteltiin hyvä tovi perhetyöstä innostuneessa ja innovatiivisessa ilmapiirissä. Vaikkei panokseni taaskaan ollut tietomäärän puutteesta johtuen kovin suuri, oli suuri ilo olla mukana ja tulla kaikesta huolimatta huomioiduksi. Välillä on kyllä ollut sellainen olo, että virolaiset pitävät minua jotenkin erityisen tyhmänä kun olen niin paljon asiakeskusteissa hiljaa. No, ehkä tämäkin on niitä lähetystyön haasteita - kuinka suostua siihen, että palasta omaa osaamistaan joutuu tietyllä tavalla luopumaan ainakin hetkellisesti kun kieli tai konteksti vaihtuu.

UI:lta kiipesimme Toompealle, jossa oli vuorossa tapaaminen arkkipiispa Põderin kanssa. Minut nähdessään hän totesi huvittuneesti Me näimme eilen, me näemme jälleen tänään!

Hiljaisen viikon läpijuoksu

Vieläkö jaksatte muistella hiljaista viikkoa ja pääsiäistä? Seuraavaksi olisi nimittäin tarjolla juttua niistä...

Hiljaisen viikon tiistaina osallistuin vapaapäivästäni huolimatta äitipiiriin, jossa tarkoituksena on käsitellä äitiyteen, perheeseen ja parisuhteeseen liittyviä kysymyksiä. Pidin tilaisuudessa myös pienen, piirin teemaan sopivan raamattupohjaisen puheen.

Eipä tällä herra tai rouva hylkellänorpallamillälie...kään mitenkään liikaa tilaa ollut..

Keskiviikkona kävimme piipahtamassa Tallinnan eläintarhassa. Sinne ei sitten tarvitsekaan enää mennä ja aloin käynnin jälkeen miettiä haluanko enää koskaan vierailla muissakaan vastaavissa paikoissa. Toisaalta Korkeasaari näyttää paljon inhimillisemmältä kuin Tallinnan eläintarha, jossa esimerkiksi ilveksen häkki oli ehkä juuri ja juuri 36 neliöisen asuntoni olohuoneen kokoinen. Eläintarhan ympäristö on kulkureitteineen tilava ja viihtyisä ja esimerkiksi hirvieläimillä näytti olevan ihan hyvin tilaa. Vähänpä sillä kuitenkaan oli enää merkitystä kun katsoi pienessä häkissä selkeästi stressaantuneena ravaavan jääkarhun tepastelua. Ainakin Tallinnassa on kuitenkin menossa näkyvä kampanjointi, jolla kerätään rahaa ainakin jääkarhun uuteen majapaikkaan.

Torstaina oli pitkästä aikaa vuoro suunnata Jaanin kirkkoon ja siellä vietettyyn kiirastorstain iltakirkkoon, jossa toimin ehtoollisavustajana. Sieltä matka jatkui Tuomasmessun vapaaehtoisten kotiryhmään. Unettomuuden vaivattua jo jonkin aikaa olin koko päivän niin kuolemanväsynyt, että eräs kotiryhmäläisistä tuli huolestuneena kysymään, onko minulla kaikki hyvin. Siitä tuli toisaalta myös ihana tunne - ihanaa, että huolehtivat!

Pitkäperjantaina sää suosi kirkkokansaa, joka kokoontui Jaanin kirkkoon Ristintien alkupisteelle. Taipaleen neljässä kirkossa näyttelijät esittivät kärsimystien tapahtumia mimiikan keinoin. Suureksi ilokseni mukana oli myös televisiokameroita - tiedättehän kuinka paljon rakastan olla kuvattavana!

Arvaa kuka? Olipa nyt sopimaton kommentti, anteeksi.

Lauantaina oli ensin luvassa pyhäkouluopetusta ja illalla matka Viljandiin, jossa majoituimme ohjaajani kanssa suomalaisen perheen luokse. Mahtavia tyyppejä! Kymmeneltä illalla lähdimme vielä Viljandin Pauluksen kirkkoon, josta alkoi yövigilia. Hämärästi valaistuun Pauluksen kirkkoon astuminen oli suorastaan hengellinen kokemus, niin kaunista siellä oli! Virolaisella mittapuulla kirkko oli myös lämmin, vaikka plusasteita olikin maksimissaan pari. Pauluksessa kuulimme Raamatun sanaa, lauloimme Taizé-lauluja, sytytimme pääsiäiskynttilän ja jatkoimme ristikulkueessa laulaen Viljandin Jaanin kirkkoon, jossa kuusi aikuista sai kasteen ja me jo kastetut kasteen vahvistamisen.. Ehtoollishetki yöllä vanhassa kivikirkossa oli sekin aika uskomaton kokemus.

Vähäisten yöunien (kiitos ohjaajani kanssa käydyn mielenkiintoisen ja aamuyöhön jatkuneen keskustelun sekä kesäaikaan siirtymisen) jälkeen jatkoimme sunnuntaina vielä Viljandissa Jaanin seurakunnan perhemessuun, johon viittasin jo kirkollista elämää käsittelevän postaukseni kuvituksessa. Messu oli erinomaisesti toteutettu. Erityisesti ehtoollinen oli jälleen voimakas kokemus: koska alttarikaidetta ei Jaanissa ole, koko seurakunta saattoi kokoontua ehtoollispöytään yhtä aikaa ja laulaa yhdessä ehtoollislaulua, jonka sanat lienee aukeavat myös viroa taitamattomalle:

Võtke leib, jagage, sööge ja te ei tunne nälga.
Võtke vein, jagage, jooge ja te ei tunne janu.

Perhemessussa saimme nauttia myös Viljandin musiikkikoulun tarjonnasta. Tässä vielä harjoitellaan

Tunnelma oli todella harras ja kokemuksena hyvin uusi ja erilainen. Lisäksi messun jälkeen kirkon kellaritiloissa vietetyt kirkkokahvit tekivät vaikutuksen: mukana oli sukupolvien kirjo 90-vuotiaasta puolivuotiaaseen kaikki toisiaan huomioiden. Taas sain nähdä kuinka seurakunta todella on perhe! Että jos ei perhetyö Viron kirkossa yleisesti ottaen vielä ihan kukoistakaan, niin Viljandin Jaanissa sen asemasta ei kannata olla huolissaan.

Viljandin Jaanista oli aika suunnata taas Tallinnan Jaaniin, jossa alkoi sunnuntaina Tuomasmessun 3-vuotisjuhla. Mukana oli sekä saarna- että musiikkivieraita Suomesta. Minä vietin messun ohjaten lastenohjelmaa (lue: pääsiäismunien maalausta).

Eks te tea, et kes võidu jooksevad, need jooksevad küll
kõik, kuigi auhinna saab ainult üks? Jookske nõnda, et teie
selle saate! (1.Kor 9:24)

25.3.

 Hiljaisen viikon maanantaina vietettiin Virossa maaliskuun kyyditysten muistopäivää. Vuonna 1949 aikavälillä 25.3.-29.3. Neuvostoliitto toteutti Baltian maissa laajamittaiset kyyditykset, jotka tunnetaan Baltian historiassa nimellä Operaatio Priboi. Virolaisia joutui Siperiaan noin 20 000. Vapaudenaukiolla kynttilämerta ihastellessa tuli väkisinkin mieleen miten voimakkaasti Viron lähihistoria muokkaa maata ja sen kansalaisten ajatusmaailmaa edelleen. Oli pysäyttävää nähdä paikalla vanhempia ihmisiä, joilla selkeästi oli henkilökohtainen suhde tapahtumaan.

Reilu vuosi sitten luin Viron presidentin Toomas Hendrik Ilveksen teoksen Omalla äänellä. Ilveksen vanhemmat pakenivat neuvostovaltaa Virosta, joten Ilves itse syntyi Ruotsissa ja eli pitkään Amerikassa. Ensimmäisen kerran hän pääsi käymään kotimaassaan vasta vuonna 1984. Ei ole ihme, että Ilves pitää mielellään sananvapauteen ja lähihistoriaan liittyviä kysymyksiä esillä. Teoksessaan Ilves kuvaa maaliskuun kyydistyksiä, Neuvostoliitossa vallinnutta vainoharhaisuutta ja sananvapauden toteutumista kovin vaikuttavan esimerkin avulla:

Virolainen runoilija Doris Kareva on kertonut, että eräästä hänen runostaan poistettiin neuvostoaikana sana märts, maaliskuu. Hän oli käyttänyt sitä sanaa, koska se kuulosti hyvältä. Sensori käski häntä kuitenkin poistamaan sanan, koska se muka viittasi maaliskuun kyydityksiin, ja niistähän ei saanut puhua. Ei Karevan runolla ollut mitään tekemistä maaliskuun kyyditysten kanssa, runoilija ei ollut edes ajatellut koko asiaa. Se oli vainoharhaista aikaa. Valtaapitävät tiesivät, että yhteinen tieto oli olemassa, eikä se kadonnut minnekään sen takia, ettei siitä saanut puhua. Kun propagandaosaston sensori luki sanan märts, sama tietoisuus heräsi hänessäkin. Myös sensorit tiesivät, mitä maaliskuussa tapahtui. He tiesivät mitä muutkin tiesivät, eivätkä he halunneet, että siitä tehtäisiin näkyvää muistutusta. Siksi sensorit olivat niin herkkiä kauhua tai pelkoa herättävien sanojen suhteen.

Tässäpä jälleen oiva kirjavinkki etenkin poliittisten elämäkertojen ystäville!

Huomioita, osa III: Kirkollinen elämä

Muutamia huomioitani Viron kirkollisesta elämästä ja sen eroista Suomen vastaavaan. Painotan, että nämä havainnot perustuvat parin kuukauden ajanjaksoon ja lopulta kovin pintapuoliseen kuvaan asioista. Yhtäkaikki, ehkä tästäkin tekstistä voi oppia jotakin uutta.

Jaanin kirkon alttari. Kirkko on muutama vuosi sitten remontoitu perusteellisesti.

1. Kirkollisvero

Sitä ei Virossa ole. Kirkko elää siis lahjoituksista ja jäsentensä maksamista maksuista, jotka eivät kuitenkaan ole pakollisia. Siksi Viron luterilaisen kirkon jäsenmäärästä liikkuu kahta tietoa: ne, jotka ovat maksaneet maksun ja ne, jotka on kasteessa liitetty kirkkoon. Rippikoulussa kehotetaan usein oppilaita maksamaan jäsenmaksua, sopivana summana on pidetty noin prosenttia tuloista. Mitään kiinteää summaa ei käsittääkseni kuitenkaan ole ja myös se, maksaako jäsen maksunsa kuukausittain vai esimerkiksi kerran vuodessa, vaihtelee. Pappien tehtävänä olisi muistuttaa seurakuntalaisiaan maksuista ja kehottaa heitä maksamaan niitä, mutta kuulemani mukaan moni jättää tämän tekemättä.

Viljandin Jaanin seurakunnasta pääsiäisen perhemessusta, jossa lapset hoitivat suurimman osan tehtävistä. Tässä on menossa hienosti toteutettu nukketeatterisaarna.

2. Seurakuntien koko

Eräs tallinnalainen pastori oli käynyt jokin aika sitten Suomessa ja saanut toistaa muutamaankin otteeseen epäuskoisille keskustelukumppaneilleen, että hänen seurakunnassaan on 17 jäsentä. Suomalaisesta se tuntuu hurjan pieneltä luvulta, mutta kuvaa aika hyvin virolaista todellisuutta. Minä kuitenkin uskon, että ainakin kyseisen seurakunnan jäsenmäärä kohoaa vielä: seurakunta on vielä melko uusi ja sen toiminta on mielestäni vireää ja monipuolista. Seurakunnan pastori on innokas ja innovatiivinen ja tehnyt valtavan hienoa työtä! Väkisinkin tulin ajatelleeksi niitä hetkiä kun minulta ennen harjoittelua kysyttiin miksi ihmeessä Virossa tehdään lähetystyötä tai lähdenkö käännyttämään ortodokseja. Toisaalta Tallinnasta löytyy myös toisen ääripään esimerkki: kyseisen seurakunnan sunnuntaijumiksissa käy viikoittain satoja ihmisiä.

Rakveren kirkko

 3. Ehtoollinen

Yhdessäkään seurakunnassa, jossa vierailin harjoitteluni aikana, ei ehtoollisviiniä jaettu pikareissa kuten meillä Suomessa yleisimmin tehdään. Useimmiten ehtoollisen jakaja kastoi öylättiä viinimaljassa, mutta muutamassa paikassa oli mahdollisuus joko itse kastaa leipä tai juoda suoraan maljasta. Jälkimmäinen tapa on muuten käytössä myös Alppilan seurakunnan vironkielisissä messuissa. Virossa seurakunnilla ei välttämättä edes ole varaa hankkia pikareita, mutta saattaa käytäntöön olla muitakin syitä - erään kuulemani kommentin mukaan Virossa papit eivät ole mitään baarimestareita kuten meillä Suomessa ;-)

Kaarlin kirkon upea alttaritaulu.

4. Pappisvirka

Jumalanpalvelusta pitävä pappi ei välttämättä ole pappi ollenkaan. Mitään valepappiongelmaa ei kuitenkaan tarvitse pelätä, sillä Virossa myös diakonit saavat hoitaa pitkälti samoja tehtäviä. Pappisopinnot kestävät viisi vuotta ja kolmen vuoden jälkeen on mahdollista pyytää vihkimystä diakoniksi. Papeilta löytyy tavallisissakin jumalanpalveluksissa useimminten kaulastaan suuri risti, jonka he ovat ostaneet valmistuttuaan. Suomessa vastaavaa näkee tavallisimmin piispoilla.Pappien asema on vahva, eikä esimerkiksi maallikkoavustajien käyttäminen jumalanpalveluksissa ole yhtä tavallista kuin Suomessa. Uudentyyppiset messut (esim. Tuomasmessu ja Emmausmessu) kuitenkin haastavat toisenlaiseen ajatteluun. Virossa ihmisiltä puuttuvat vahvat kristilliset perinteet ja siksi on helpompaa tukeutua papin auktoriteettiin. Tavallinen seurakuntalainen ei välttämättä rukoile tai lue Raamattua itse, sillä kokee että vain pappi voi suorittaa nämä "velvolvollisuudet" oikein.

Rootsi-Mihkli. Sekä tämä että kuva Kaarlin kirkosta on otettu pitkäperjantain ristintieltä, jossa kuljimme Jaanin kirkosta Kaarliin, sieltä Tuomiokirkkoon ja lopulta Rootsi-Mihkliin, jossa myös suomalainen seurakunta kokoontuu jumalanpalveluksiinsa.

 

Huomioita, osa II: Jokapäiväinen elämä

Upean Huomioita -sarjani toisessa osassa keskitytään jokapäiväiseen elämään ja sen mukanaan tuomiin iloihin, ihmetyksiin ja... johonkin. En minä tiedä mitä aion sanoa, jännityksellä itsekin odotan, mitä tätä näppäimistöä hakkaamalla siirtyy ruudulle.

Hätäuloskäynnistä kertovaa kylttiä oli korjailtu paremmin nykyihmisen ulkomuotoa vastaavaksi.

1. Pullonpalautus

Mikäli se suinkin on mahdollista, kannan vesipulloa mukanani kaikkialle. Kun on aika ostaa uusi pullo, pitää vanha viedä pullonpalautukseen (tehkää muistiinpanoja, tätä ette varmaankaan ennen tienneet!) Arvatkaapa vaan, muistanko ikinä sitä puolen litran tyhjää pulloa laukussani kun olisin pullonpalautuspisteen läheisyydessä. Juu en. Pullo saattaa lähteä mukaani muutamaankin otteeseen ja palata kanssani aina kotiin. Luuletteko, että tilanne paranee kun pullonpalautuspiste sijoitetaan eri rakennukseen? Annan vihjeen: ei. Näin ei ole joka kaupassa, mutta niissä, joihin minä pullojani olen palauttanut, löytyy pullonpalautus erillisestä "kontista", joka on usein sijoitettu jonnekin kaupan lähiympäristöön. Okei, reiluuden vuoksi on todettava, että Virossa olen voinut juoda vain pullovettä myös ns. kotioloissa, joten kun mukana on sen yhden puolen litran pullon sijasta kymmenen puolitoistalitraista, on niitä jokseenkin vaikeampi unohtaa. Ei mahdoton, mutta vaikeampi.

2. Ulkona syöminen ja muut palvelut

Aivan naurettavan halpaa. Kyllä Virossakin tietysti rahoistaan pääsee ja näitä ravintolaruokien tai palveluiden hintoja hämmästellessä on hyvä muistaa tavallisen virolaisen todellisuus. Mutta silti. En minä ihan päivittäin ole ulkona syönyt, mutta melkein. Hintatason lisäksi ravintolat ovat todella viihtyisiä ja yksilöllisiä, vaikka olisivatkin järkyttävän halpoja. Ainoat pettymykset Virossa ruokaillessani olen saanut ns. turistiravintoloissa. Enkä laske pettymyksiksi niitä hetkiä kun pari euroa maksaneesta kalakeitosta ei välttämättä olekaan löytynyt kalaa. Mitä pienistä? Suomessa en oikeastaan tykkää käydä ulkona syömässä koska ravintolat ovat kovin ketjutettuja ja kaikkialla tuntuu olevan samantyyppinen lista. Ei innosta. Virossa on mielenkiintoisia ja erilaisia ravintoloita, joita löytyy yllättävistäkin paikoista. Myös kampaamo-, kauneudenhoito- yms. palvelut ovat jopa Tallinnan keskustassa selkeästi halvempia kuin Suomessa. Ja tarjontaa riittää!

Tämän "Restoran 10 m" -kyltin tarpeellisuus on kiistämätön.

3. Museot

Virolaiset osaavat toteuttaa museonsa! Estetiikka on täällä ihan toisella tasolla kuin armaassa kotimaassani. Ja tämä koskee museioiden lisäksi muitakin julkisia tiloja. Tällä reissulla olen vieraillut, hm.., ehkä viidessä museossa, joiden lisäksi olen jo aiemmin käynyt muutamassa. Eikä ole tarvinnut pettyä. Vaikka teema ei etukäteen erityisemmin kiehtoisi, on upea toteutus jo sinänsä ollut nähtävyys.

4. Tiet ja liikenne
Matkalla Rakvereen ihastelimme hyväkuntoista ja sileää asfalttitietä. EU:n tuella Virossa onkin viime aikoina kunnostettu teitä jokusia kilometrejä. Mutta Tallinnassa tilanne onkin sitten toinen. Sekä syvyys- että leveyssuuntaan valtavia monttuja on runsaasti, eikä olekaan ihme, että autoille koituneet vahingot tulevat kaupungille kalliiksi. Hyvä kikka väistää kuoppia tuntemattomalla tiellä on seurata edellisen auton liikkeitä. Väistäminen saattaa viedä viereiselle kaistalle, mutta mitäpä tuosta - kaveri siellä tuskin noudattaa liikennesääntöjä kovin uskollisesti tai häiriintyy, jos toinen ajoneuvo tulee hieman liian lähelle. Muutenkin erilaiset säännöt esim. siitä, mihin kellonaikaan tiettyihin paikkoihin saa ajaa, on joko jätetty ilmoittamatta tai ilmoitettu kovin kryptisesti. Kaistaviivat ja niiden olinpaikat ovat välillä kiinni ihan omasta harkinnasta. Joillekin teille (ja sitä kautta esimerkiksi johonkin tiettyyn ravintolaan tai kauppaan) pääsee vain tekemällä U-käännöksen jostakin muualta. Nämä jutut olisi siis hyvä tietää etukäteen. Näppärää.

Kirjavinkki

Jokin aika sitten sain lainaksi kirjan, jonka idea kiinnosti heti. Teoksen otsikko Raamatullinen vuosi - Yhden miehen nöyrä yritys noudattaa Raamattua mahdollisimman kirjaimellisesti kertoo aika hyvin mistä on kyse. Kirjan kirjoittaja, agnostikoksi itsensä määrittelevän A.J. Jacobs on taustaltaan juutalainen, mutta toteaa olevansa juutalainen samalla tavalla kuin Olive Garden on italialainen ravintola. Ei siis kovinkaan.

Jacobsin tavoitteena on siis noudattaa Raamatun sääntöjä mahdollisimman kirjaimellisesti vuoden ajan. Hän noudattaa tiettyjä määräyksiä koko vuoden (hän ei esimerkiksi aja partaansa), mutta etenee pääosin temaattisesti. Juutalainen Jacobs ei jätä Uutta testamenttia huomiotta, joskin - kuten odottaa saattaa - se jää vähemmälle huomiolle.

Kirja on hervottoman hauska. Aloitin sen lukemisen matkalla bändileirille ja kanssamatkustajillani oli varmasti tosi kivaa kun repeilin puolen minuutin välein.

Useimmiten mainittu teloitustapa Vanhassa testamentissa on kivitys. Minun pitäisi mielestäni ainakin kokeilla kivittämistä. Mutta miten?

Yksi porsaanreikä voisi olla tämä: Raamatussa ei sanota, minkä kokoisia kivien tulee olla. Siis... soraa. [...]
Ongelma on tämä: vaikka käytän vain soraa, ihmisiä on yllättävän vaikea kivittää. [...] Yritän esittää kömpelöä ja pudotan soran hänen kengälleen. Näin siis tein.

Ja näin siis kivitin. Mutta se oli todennäköisesti historian kohteliain kivitys - sanoin: "Olen pahoillani", ja kumarruin keräämään soraa. Ja hän kumartui alas samaan aikaan ja me melkein iskimme päämme yhteen, ja sitten hän pyysi anteeksi ja sitten minä pyysin uudelleen anteeksi. 

Todella epätyydyttävää.

Stereotypioiden rikkojina Ralph Blair ja hänen homoseksuaalisten evankelikaalisten kristittyjen ryhmänsä on huipputasoa. Mikä voisi olla yllättävämpää kuin se? Evankelikaaliset kristityt, jotka eivät usko Jeesukseen? Evankelikaaliset kristityt, jotka palvovat Poseidonia? En tiedä.

On Raamattuvuoteni seitsemäs sapatti, tai itse asiassa seitsemättä sapattia seuraava päivä. En voinut kirjoittaa tätä sapattina, koska Raamatussa sanotaan, ettei silloin saa työskennellä. (Eräs ystäväni sanoo, että jopa sapatin pyhittäminen voi olla sapattilain rikkomista, sillä minun työnihän on juuri noudattaa Raamatun sääntöjä. Sain siitä kahden tunnin päänsäryn.)

Mutta Jacobsin tarkoituksena ei ole tehdä pilaa tai saada Raamattua näyttämään älyttömyyksien kokoelmalta. Ei, hänen tarkoituksensa on aidosti ymmärtää. Hän käy lukuisia keskusteluita juutalaisten ja kristittyjen uskonoppineiden kanssa, matkustaa Israeliin, lukee oppaita ja käy erilaisten ryhmien kokoontumisissa. Hän joutuu kamppailemaan älä valehtele -säännön kanssa ja yrittää turhaan pestä vieraidensa jalkoja. Naurun lisäksi kirja tarjosi minulle aihetta pohtia suhdettani Raamattuun hieman syvällisemmin.

Toinen ajatus on Robbielta itseltään. Hän sanoo, ettemme voi väittää, että Raamattu on jumalasuhteemme päätepiste. Miten voisimme sanoa, että Raamatussa on kaikki viisaus? "Jos väitämme, että Jumala ilmaisi itsensä ainoastaan kerran, tietyssä paikassa, näillä sanoilla, eikä enää koskaan sen jälkeen - niin jo se on eräänlaista epäjumalanpalvontaa." Hänen ajatuksensa on tämä: Raamatunkin kautta voi palvoa epäjumalia. Voi alkaa palvoa sanoja hengen sijaan. Jumalaa on tultava "puolitiehen vastaan".

Pidän miesten puhtautta koskevista laeista, enkä ainoastaan siksi, että ne antavat minulle mahdollisuuden elää omassa antiseptisessä kuplassani. Pidän niistä, koska ne saavat naisten puhtautta koskevat lait näyttämään paljon hyväksyttävämmiltä. Myös miehet menettävät pienen osan elämää, ja heitäkin on vältettävä. Aivan kuten naisia. Raamatussakin on jonkinlaista tasa-arvoa.

Jos jotakin kritiikkiä on keksittävä, niin... Kirjan Vanhaan testamenttiin keskittyvä osio toimii selkeästi paremmin ja on sisällöllisesti mielestäni rikkaampi. Suomennos on toisinaan hiukan kömpelö ja välillä olisin toivonut asioiden syvempää käsittelyä. Tosin voi olla, että taustani yliopistoteologiassa aiheuttaa sen, että moni argumenteista oli minulle jo ennestään tuttu ja siksi ns. old news.

Igal juhul suosittelen kirjaa ihan kaikille!

Huomioita, osa I: Kotiinpaluu

Harjoitteluni lähestyy loppuaan. Aika Virossa on ollut antoisaa, joten kotiinpaluu lähinnä suututtaa. Siksi onkin hyvä koota lista asioista, joita Suomessa kaipaan. Ehkä se helpottaa elämää reilun viikon kuluttua. Itsepetos on muuten hieno asia..

1. Purkka

Täältä ei saa kunnon purkkaa! Eräs suuhygienistinä työskentelevä ystäväni on tehnyt minusta hyvin valveutuneen kuluttajan mitä hampaidenhoitoon tulee. Siksi en Suomessa koskaan osta purkkaa, jossa on alle 60% ksylitolia - korkeintaan tuhahdan halveksuvasti moisille tuotoksille. Useimmiten valintani on siis ksylitolivaatimukseni täyttävä ja huokea Rainbow. Kun varastoni täällä alkoivat ehtyä, lampsin Prismaan. Kyseisen ketjun liikkeet ovat täällä aivan samanlaisia kuin Suomessa ja tietysti oletin, että kaikkea Rainbow'ta löytyy täältäkin. Väärin. Orbitia? Ei, siinä on liikaa sokeria. Jenkkiä? Ei, 35% ja hinta. Rainbow'n Menthol? Pakko tyytyä. Mutta älkää kertoko A:lle, että sen maaginen luku on vain 36.

Kuva

 2. Liikunta

Liikunta on hyvin tärkeä osa elämääni. Hyötyliikuntaa saan kotioloissa parhaimmillaan useita tunteja päivässä. Lisäksi suuntaan aina mahdollisuuksien mukaan lenkkipolulle, kuntosalille tai joogatunnille. Iltaisin katson televisiota venytellen. Jos en ehdi muutamaan päivään harrastamaan hikiliikuntaa, minun on epämukava olla. Tai ainakin ennen oli. Täällä en ole kertaakaan käynyt salilla, vaikka otin kamppeet mukaan ja etsin jo ennen tänne tuloani huokeita kuntosaleja, joihin suunnata juoksemaan. Asuntoni läheisyydessä on ainakin kaksi salia ja kolmas noin 10 minuutin kävelymatkan päässä. Helpommaksi ei enää voisi mennä! Mutta ei. Selitän laiskuuttani rutiinien puutteella ja sillä, että juoksumaton käyttö tulisi yllättävän kalliiksi. En pidä lenkkeilystä kaupunkimiljöössä, eikä keväinen hiekkapölykään oikein innosta lähtemään Tallinnan katuja kuluttamaan. Olen yrittänyt joogata, mutta huomaan sen toisinaan vaikeksi ilman ohjaajaa. Mahdollisuuksien mukaan olen sitten satsannut hyötyliikuntaan. Kiilakorothan on vähän kuin lenkkarit..

Kuva

3. Ruokavalio

Kotioloissa syön punaista lihaa keskimäärin kahdesti kuussa. En osta kotiin kinkkua tai juustoa, eikä mieleni tee makeaa tai esimerkiksi ranskalaisia. En juo mehuja tai limuja paitsi Vapianossa käydessäni. Veljeni pudistelee päätään kun kerron hänelle hedelmien, kasvisten, pellavansiemenöljyn ja -rouheen sekä linssien värittämästä ruokavaliostani. Hänestä on käsittämätöntä, että laitan ruisleipäni päälle avokadoa tai että käytän vain Himalajan vuorisuolaa ja sitäkin erittäin säästeliäästi. Tällaisen ruokavalin taustalla ei ole mitään ideologiaa tai esimerkiksi halua vältellä kaloreita. Näin syömällä minä vain voin paremmin. But then Estonia happened. Onhan se toki ihan normaalia syödä leivoksia joka välissä, mutta jossakin vaiheessa se alkaa näkyä etenkin kun huomoi kohdan numero 2. Joissakin tilanteissa ei ole kehdannut kieltäytyä (jos mitään on ylipäätään kysytty) ja sitten sitä on syöty puoli litraa kermalla kuorrutettua luumukiisseliä tai valtava pala kakkua. Ja kun keho tottuu sokeriin, se alkaa vaatia sitä. Ennen jouduin pakottamaan itseni kerran viikossa ostamaan suklaapatukan tunteakseni itseni edes vähän normaaliksi. Nyt karkkihyllyn ohi käveleminen on oikeasti vaikeaa. Leipäni päältä on löytynyt juustoa, jota on saanut halvalla. Pari kertaa on samasta syystä juuston kaveriksi ilmestynyt myös kinkkua. Täällä olisi keittiö, jossa tehdä ruokaa, mutta kun koskaan ei tiedä onko käytettävissä paistinpannua tai alle 10 litran kattilaa, on vaikea arvioida mitä itselleen voisi tehdä. Ravintoloissa syö halvalla (kunhan löytää oikeat paikat), mutta kasvisruokalistat ovat olleet minulle pettymys. Virolaiset rakastavat täysrasvaisia tuotteita, hapankermaa, perunoita ja niitä jo mainittuja kakkuja. Niin niitähän sitten löytyy kaikkialta.

4. Rauha

Itä-Helsingissä sijaitseva kerrostaloasuntoni on toisinaan minun herkälle sielulleni aivan liian meluisa. Mutta tämän kokemuksen jälkeen varmaankin pidän sitä hiljaisuuden tyyssijana. Olen viihtynyt majapaikassani hyvin, mutta.. Seinät täällä ovat paperia. Jos joku huokaisee toisessa päässä käytävää, monen seinän takana, se kuuluu huoneeseeni hyvin. Kuvitelkaapa siis tilannetta parin viikon takaa kun tänne majoittui 14 saksalaista, jotka viettivät 24/7-Oktoberfestiä. Ihan kiva tehdä töitä. Desibelitasot vaihtelevat ja kun liikenne on vilkasta, ovet käyvät tiuhaan ja harvoin muuten kuin paiskomalla. Suomeen palattuani taidan lähteä istumaan keskelle metsää viikoksi.

5. Siivoaminen

En minä minnekään metsään voi lähteä: ensin on siivottava! Minä rakastan siivoamista! Täällä minua on kielletty useampaankin otteeseen imuroimasta tai vaihtamasta omia lakanoitani. Olen tosin uhmannut kieltoa ja siivonnut keittiössä salaa ja omassa huoneessani sen, mitä ilman välineitä on mahdollista. Kotona sitten, ihan luvan kanssa.

Huomaan, että aika väkisin väännettyjä kaipuuni kohteet ovat. Siis joku purkka? C'mon hei. Näitä kovin vähäpätöisiä asioita enemmän odotan tietysti kaikkien ystävien, perheenjäsenten ja muiden läheisten näkemistä.

Gospellaager

Minä ja bändileiri - maailman epätodennäköisin yhdistelmä. Vähän kun koittaisi yhdistää Vin Dieseliä ja Oscar-patsasta.

Perjantaina minun oli kuitenkin aika suunnata sosiaalikeskusvierailulta kohti Länsi-Viroa ja Taeblaa, jossa järjestettiin viikonlopun kestävä kristillinen bändileiri. Kuten nokkelimmat jo arvaavatkin, minulla ei ole leiriltä yhden ainutta kuvaa... Kyseessä oli kuitenkin myös medialeiri, jossa mukana olivat suomalainen Nuotta ja sen sisarlehdet Pluss (Viro) ja Vybor (Venäjä) - siksi kuviakin löytyy mm. täältä ja täältä. Ne ovat sitä paitsi paljon laadukkaampia kuin mitä Pentaxini voisi teille ikinä tarjota.

Olen harjoitteluni mittaan osallistunut pariin bändileirin palaveriin. Ne ovat olleet hyödyllisiä kahdesta syystä: toisaalta on ollut kiva päästä katsastamaan mitä tapahtuu tällaisen leirin kulissien takana ja toisaalta oli hyvä olla perillä leirin kulusta ja tapahtumista jo etukäteen. Vaikka tietoni musiikista ovat täysin olemattomat, en ole kokenut jääneeni ulkopuoliseksi, vaikka keskustelu pyörisikin pari tuntia ääniteknisten asioiden ympärillä. Se kertonee jotakin siitä, että tiimissä oli hyvä henki! 

Alkujaan suunnitelmana oli, että pitäisin lauantaiaamuna raamattutunnin, mutta suunnitelma muuttui ja lopulta olin vastuussa pe-illan ja la-aamun hartaushetkistä. Sain niiden toteuttamiseen vapaat kädet, joskin minulta toivottiin, että puheissani olisi opetuksellista ainesta. Näin paikattaisiin musiikintekoa käsitteleväksi luennoksi  vaihtunutta raamattutuntia. Tällainen vastuu teki oikein hyvää ammatilliselle kasvulle ja olin todella kiitollinen saamastani tehtävästä. Toisaalta olin yhtä lailla kiitollinen, että sain auttaa leirin toteutuksessa myös keittiön puolella. Eräässä palaverissa minulta kysyttiin, haittaako minua auttaa esimerkiksi teepöydän kattamisessa. Kiva, että kysyivät, mutta töihin minä olin tulossa ja valmis auttamaan kaikella mahdollisella tavalla! Porukan miehet olivat vähän hämillään siitä, että tykkään roudata.. Osaamiseni tietysti painottuu teologisiin kysymyksiin, mutten koe olevani missään mielessä liian pätevä kahvia keittämään tai sipsipusseja avaamaan. Jumala on kutsunut minut palvelemaan ja näen tämän minulle osoitetun tehtävän kokonaisvaltaisesti - pari opintopistettä teologisesta tiedekunnasta ei vaikuta tähän mitenkään. 

Leirillä oli mukana kuusi bändiä eri kirkkokunnista ja eri puolilta Viroa. Pisimmän matkan olivat tehneet rakverelaiset nuoret. Bändileiri tarjosi nuorille oivan mahdollisuuden kehittyä ja viedä bändiään eteenpäin, sillä ammattimuusikoiden tarjoaman opastuksen lisäksi bändit saivat äänittää demon, heistä otettiin bändikuvat ja tehtiin videohaastattelut. Lauantai-iltana järjestettiin myös kaikille avoin konsertti, jossa bändit pääsivät elävän yleisön eteen. Kaikkinensa leiri kustansi nuorille 15€/hlö. Summa tuntuu pieneltä, mutta järjestäjätiimistä todettiin, että tämän maan kontekstissa se on ehdoton kipuraja. Leiri halutaan pitää avoimena kaikkialta maasta tuleville nuorille, jotka joutuvat tietysti laskemaan mukaan myös matkojen hinnat. Suurista summista ei varmaankaan puhuta, mutta tämänkin leirin kustannuksia laski se, että saimme erään avustusjärjestön ruokapankista mm. leipää, juustoa, jugurttia ja naposteltavaa, joilla nuoret pidettiin tyytyväisinä koko päivän - Taeblan lukion puolesta meille järjestettiin aamiainen, lounas ja päivällinen.

Leirillä oli upea fiilis! Mitäänhän en tajunnut kun keskustelu kääntyi musiikkiin, mutta onneksi leirillä oli myös eräs Virossa vapaaehtoistyössä oleva, minulle jo ennestään tuttu norjalainen Lars, joka oli lähes yhtä pihalla kuin minäkin. Nuoret näyttivät olevan todella innoissaan ja kiitollisia kaikesta, mitä leiri heille tarjosi. Alusta asti ideana oli tehdä mieluummin pienimuotoista ja mahdollisimman laadukasta kuin suuruudenhullua sekundaa. Joku totesikin, että sekulaarinkaan puolen leireillä ei kalliimmista hinnoista huolimatta ole yhtä ammattimaista meininkiä. Tarkoituksena oli rohkaista nuoria käyttämään heille annettua lahjaa seurakunnan rakennukseksi ja esimerkiksi perjantain hartauspuheessani halusin kiinnittää huomiota siihen, että nuoret arvostaisivat omia kykyjään ja panostaan. Vapaissa suunnissa tilanne on vähän eri, mutta monessa luterilaisessa seurakunnassa täällä ajatellaan, että vain urkumusiikki on kirkkoon sopivaa musiikkia.

Suomalaiseen leirielämään tottuneena sain minäkin olla pari kertaa ihmeissäni. Perjantai-iltana menin ihan vain kainosti vihjaamaan eräälle rokkibändille, että volttien harjoittelu patjoilla ei kovaäänisyydessään ehkä olisi parasta ajanvietettä kun yörauha oli alkamassa. Olin henkisesti valmistautunut vartin keskusteluun muiden huomioimisesta ja siitä, että seuraava päivä olisi pitkä ja täynnä tekemistä. Mutta vielä mitä! Ehdin todeta jotakin Hiukan on kova ääni -tyyppistä kun pojat jo olivatkin korjanneet patjat sivuun, pahoittelivat ja toivottivat hyvää yötä. Siis häh? Lauantai-aamuna luulin näkeväni unia kun istuin ruokasalissa tekemässä töitä. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan ja aamupala olisi yhdeksältä. Yhtäkkiä sisään marssii kolme teinipoikaa pelaamaan lautapelejä. Vaikka olisi vielä voinut tunnin nukkua! Kuumeessa varmasti olivat, muuta selitystä en keksi. Yhdellä tosin olikin jalassaan sortsit, vaikka ulkona oli pakkasta ja koulukin melko kylmä, joten kuume on ainakin hänen kohdallaan ihan mahdollinen selitys. Mutta entä ne muut?

Leirillä vieraillut Lääne-Nigulan pastori kyseli, josko voisin tulla sunnuntain jumalanpalvelukseen auttamaan ehtoollisen kanssa. Minä olen lomalla, minä en saa tehdä töitä hän sanoi. Mielellänihän minä olisin mennyt, mutta lauantai-iltana jouduin poistumaan takaisin Tallinnaan. Sunnuntaina minulla oli jälleen saarnavuoro.

Kiitollisin mielin muistelen tätäkin kokemusta vielä pitkään! Yllättävää vain oli se, että leiri kesti minun osaltani yhden yön, mutta siitä toipuminen kaksi päivää. Vanha taidan jo olla. Tämä ei lupaa hyvää vielä alkamattomalle virkauralleni, johon mahtunee yksi jos toinenkin rippileiri á 8 päivää. Osaksi syy tässä toipumisongelmassa on kylläkin jo muutaman viikon jatkuneessa unettomuudessa. Alkaa kroppa jo vähän yskiä fyysisestikin.