Viimeinen viikonloppu

Kohtalokkaasta otsikosta huolimatta harjoitteluaikani viimeinen viikonloppu oli täynnä riemua, hyviä oppimiskokemuksia ja vähän tiskaamistakin...

Perjantaina oli aika hoitaa harjoitteluni viimeinen työtehtävä. Siispä otimme suunnaksi Nissin ja siellä järjestetyn nuortenohjaajien seminaarin. Matkalla pysähdyimme myös supermarketissa, jossa vähän ärsyynnyin 1,85 euroa maksaneesta luomuruisleivästä. Suomessa ei sillä hinnalla voisi moisesta tuotteesta unelmoidakaan...

Nississä järjestetty seminaari kesti koko viikonlopun, mutta me olimme mukana vain perjantaina. Pelattuamme Unoa, syötyämme ja leikittyämme muutaman tutustumisleikin aloitin opetustuokion nuoren itsetunnon tukemisesta. Pienen luennon jälkeen jakauduimme ryhmiin ja kiersimme keskustelupisteitä, joissa oli tarkoitus mm. pohtia miten yhteiskunta tukee nuoren elämää, mitä suuria haasteita tai kysymyksiä virolaisnuorilla nykyään on tai mikä on seurakunnan rooli nuoren omanarvontunnon kehityksessä ja sen tukemisessa.

Jostakin syystä, ehkä siitä kuuluisasta syystä X, tämä työtehtävä jännitti minua enemmän kuin yksikään aiemmistani - siis mukaanlukien saarnaaminen viroksi tai ensimmäinen puhe nuortenillassa. Mutta eipä mitään pelättävää lopulta ollutkaan ja onneksi keinovalikoimaani on vuosien saatossa ilmestynyt muutamia kikkoja, joilla jännitystä on hyvä lieventää (juu, ihan mentaalisia juttuja, taskumatti ei liityt tähän nyt millään tavalla). Illasta mieleen jäivät hyvät keskustelut mm. siitä, onko kahvi kermavaahdon kanssa hyvää ja miksi suomalaisten sukunimet ovat niin vaikeita. Summa summarum, mukaan tarttui paljon mukavaa muisteltavaa ja uusia tuttavuuksia. 

Lauantaina olin suuren dilemman edessä. Minulla olisi kaksi vaihtoehtoa menokseni, molemmat samaan aikaan, molemmat mielenkiintoisia. Olin pähkäillyt ratkaisuani monta päivää, mutta vasta lauantaina kun päädyin muutaman plus&miinus -listauksen lisäksi heittämään kolikkoa ja vetämään paperilapun hatusta, päädyin norjalaisen kulttuuri-illan sijaan lähtemään bändileirin palautepalaveriin. Se osoittautui lopulta hyväksi päätökseksi ja oli kiva päästä henkilökohtaisesti kiittämään tekijätiimiä siitä, että he uskoivat minulle vastuun hartauksista ja ottivat minut niin hyvin kaikkeen mukaan, vaikken musiikista mitään ymmärräkään. Ja hei, sainpa kerrankin tuntea olevani edes vähän fiksu osallistuttuani keskusteluun viiden muun, hyvin suulaan palaveeraajan rinnalla tasavertaisesti! Parempi myöhään ku ei milloskaan, eks see nii olegi? Niin ja alkuperäinen suunnitelmahan oli, että lähden lauantaina iltapäivästä takaisin Suomeen. Jatkoaika alkoi siis...

Ja sitten pääsemme sunnuntaihin. Ainakin toistaiseksi viimeistä kertaa määränpäänä oli Lääne-Nigula ja siellä vietetyt Lääne-Nigulan pastorin ja Lähetyskeskuksen johtajan Leevi Reinarun syntymäpäivät. Oli ihanaa nähdä tuttuja (ja miten ihanaa, että mulla on paikallisia tuttuja, joiden kanssa voin vitsailla ja keskustella ihan niitä näitä!) ja auttaa myös käytännön jutuissa kuten ruokien kattamisessa, kahvitarjoilussa ja siinä tiskauksessa. Enhän minä mitenkään sitä tiskausnakkia itselleni kärkkynyt, satuin vain keittiöön oikeaan aikaan... Tilaisuudessa pidettiin syvällisiä, ajatuksiaherättäviä ja hauskoja puheita, saimme nauttia musiikista ja nauttia hyvää ruokaa. Omassa pöytäseurueessani keskusteltiin autoista ja ja autourheilusta, joten jälleen minäkin saatoin osallistua keskusteluun. Syntymäpäivillä oli lämminhenkinen tunnelma. Korkea-arvoisistakaan vieraista huolimatta pönötystä ei pastoraatista löytynyt.

Henkilökohtaisesti tilaisuus oli myös hiukan haikea. Eräs Viron Lähetyskeskuksen työntekijä totesi minut nähdessään, että luuli minun olevan jo Suomessa. Selitin, että niinhän minun piti olla, mutten malttanut vielä lähteä. Surkuttelin myös sitä, että seuraavana lauantaina olisi ihan pakko lähteä, sillä sunnuntaina minulla olisi työtehtävä Helsingissä ehtoollisavustajana. Vieressä seisonut Leevi Reinaru katsoi minuun ja sanoi No, käyt jakamassa sen ehtoollisen ja tulet takaisin. Sanot siellä Helsingissä, että ystävät odottavat. Miten tällaista yhteisöä raaskii jättää?