Pääsiäisen jälkeen alkoikin viimeinen viikkoni Virossa varsinaisen harjoittelun puitteissa. Maanantain ja tiistain vapaapäivät käytin itselleni epätyypillisesti käymällä kasvohoidossa, pedikyyrissä ja ihan vain ottamalla rennosti.
Keskiviikkona mentiin taas. Tällä kertaa suuntana oli Järvakandin rovastikunnallinen synodi. Päivä alkoi jumalanpalveluksella, jonka jälkeen nautittiin luonnollisesti kirkkokahvit. Menin piipahtamaan emäntien luona keittiössä kysymässä josko he tarvitsisivat apua tiskien tai muiden töiden kanssa, mutta sain vastaukseksi vain naurua, halauksen ja toteamuksen Ihanaa kun kysyt, mutta et sinä voi mitään tehdä. Synodissa alueen pastorit päivittivät oman seurakuntansa tilanteen kaikkien tietoon - mikä on ollut kehitys maksavien jäsenten määrässä, mitkä ovat seurakunnan suurimmat haasteet, mitä erityistä vuoden aikana oli tapahtunut, mitä uutta toimintaa olisi luvassa ja niin edelleen. Tällaisessa tilaisuudessa oli erittäin mielenkiintoista olla mukana! Myös arkkipiispa Andres Põder käytti puheenvuoron ja käsitteli niitä teemoja, jotka hän näkee koko EELK:n haasteiksi tällä hetkellä.
Sain myös itse osallistua synodin kulkuun. Paitsi että pääsin esittelemään itseni, olin äänioikeudettomana toinen ääntenlaskija kun mm. rovastikunnallista neuvostoa valittiin. Äänestykset pohjustettiin ohjeistuksella Hääli võib anda nii nagu süda kutsub. Sydäntään suositeltiin siis kuuntelemaan.
Synodin loputtua sain tiedon, että sillä kyydillä, jolla olin Järvakandiin tullut, en pääsisikään takaisin Tallinnaan. Hieman ehdin jo säikähtää että mitäs nyt, kunnes kyyti järjestyikin arkkipiispan kyydistä. Oikein mukava mies, jonka kanssa oli miellyttävä keskustella! Häneltä sain muun muassa nuhteet siitä, etten ole koskaan käynyt Lapissa - se ei kuulemma ole kovin suomalaista...
Torstaina oli vuorossa kokoustamista. Tallinnan teologisessa instituutissa (Usuteaduse Instituut, UI) keskusteltiin hyvä tovi perhetyöstä innostuneessa ja innovatiivisessa ilmapiirissä. Vaikkei panokseni taaskaan ollut tietomäärän puutteesta johtuen kovin suuri, oli suuri ilo olla mukana ja tulla kaikesta huolimatta huomioiduksi. Välillä on kyllä ollut sellainen olo, että virolaiset pitävät minua jotenkin erityisen tyhmänä kun olen niin paljon asiakeskusteissa hiljaa. No, ehkä tämäkin on niitä lähetystyön haasteita - kuinka suostua siihen, että palasta omaa osaamistaan joutuu tietyllä tavalla luopumaan ainakin hetkellisesti kun kieli tai konteksti vaihtuu.
UI:lta kiipesimme Toompealle, jossa oli vuorossa tapaaminen arkkipiispa Põderin kanssa. Minut nähdessään hän totesi huvittuneesti Me näimme eilen, me näemme jälleen tänään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti