Tämä viikko on tuonut mukanaan uskomattomia mahdollisuuksia, harvinaisen hyvän vapaapäivän, yhden maakuntareissun ja paljon onnellisuutta. On oltava Jumalalle kiitollinen.
Maanantain vapaapäivän vietin lähes kokonaan ulkona. Lämpimässä kevättalven auringonpaisteessa oli lähdettävä kävelylle, kiivettävä Toompealle ja koluttava vanhan kaupungin pikkukatuja. Yllätin itseni, enkä ollut kertaakaan eksyksissä. Vapaapäiväksi maanantai oli todella onnistunut! Ainoa miinus päivässä oli sama kuin tässä reilun viikon mittaan muutenkin: vasen olkapääni ja lapani ovat olleet parhaimmillaankin vain vähän kipeitä, pahimmillaan ne ovat valvottaneet öisin. Ongelma ei ole uusi, mutta nyt se ei ole aiempien kertojen tapaan lähtenyt fysioterapeutilta aikanaan saaduilla jumppaohjeilla. Mutta näillä on mentävä!
 |
| Joku ei taas ole ottanut tekstiinsä liittyviä kuvia... Tässä kuitenkin maanantain kävelyllä otettu kuva muutamaan otteeseen mainitusta Jaanin kirkosta. |
Tiistaina lähdimme HopLopin tallinnalaiseen versioon eli Skypark-trampoliiniliukumäkipelipuistoon. Ensin itsesuojeluvaistoni huusi päässäni niin kovaa, etten oikein uskaltanut kokeilla tavallisia hyppyjä kummempia temppuja, mutta onneksi sain eräästä 8-vuotiaasta hyvän opettajan ja sitten sitä mentiinkin. Silti pieni alemmuuskompleksi iski kun samaan aikaan paikallaolleet voimistelijatytöt tekivät vaikka minkälaisia voltteja, kärrynpyöriä ja hyppyjä. Tunne oli sama kuin eräällä capoiera -tunnilla vuosia sitten: brasilainen opettaja teki voltteja, käveli käsillään ja meni jos minkälaiseen solmuun, kääntyi sitten meihin päin ja totesi Nau juu duu. Joo, tee ihan keskenäsi vain.
Vaikka aamupäivä trampalla oli hauska ja hyvää liikuntaakin, oli päivän ehdoton kohokohta illalla järjestetty palaveri, jossa käsiteltiin Länsi-Virossa noin kuukauden kuluttua järjestettävää kristillistä bändileiriä. Minun ei olisi vapaapäiväni takia ollut pakko osallistua, mutta koska olen leirille lähdössä ja vapaapäiviäkin inhoan, ei päätös ollut vaikea. Minut otettiin joukkoon erittäin hyvin mukaan, vaikka musiikkitietämykseni on jossakin absoluuttisen nollapisteen tuolla puolen. Ihmiset olivat sydämellisiä, kehuivat kielitaitoani ja kysyivät mielipiteitäni leiripäivien teologisiin osioihin, joiden toteutukseen sainkin sitten vapaat kädet. Tuli kovin rohkaistunut ja tervetullut olo ja mahdollisuus vastuunkantoon teki ihmeitä ammatti-identiteetille. Virolaiset, joiden kanssa olen työskennellyt, osaavat kyllä kannustaa! Suomalaisilla saattaisi olla jotakin opittavaa..
Keskiviikko alkoi yhdeksälta aamulla kun Viron lähetyskeskuksen tiloissa alkoi Tallinnan kaikille pastoreille järjestetty ekumeeninen aamiainen. Ajatelkaa nyt miten upea tilaisuus! Olin erittäin kiitollinen saadessani osallistua ja tavata erittäin mukavia ihmisiä. Tilaisuuksia järjestetään kuukausittain eri kirkkokuntien tiloissa ja agendalla on luonnollisesti aina eri aiheita. Tällä kertaa meille esiteltiin kymmenen kirkkokuntaa sisäänsä sulkevaa Viron kirkkojen neuvostoa, sen historiaa, toimintaperiaatteita ja esimerkiksi julkaisuja. Esitys oli mielenkiintoinen, mutta se ei suinkaan ollut aamupalan vaikuttavinta antia. Sitä eivät olleet edes aamiaisella tarjoillut appelsiinit.
Reilu viikko sitten julkisuuteen tuli tieto, että eräs Tallinnan keskeisimmissä seurakunnissa vaikuttava kirkkoherra on vapaamuurari. Tieto on kyllä julkinen, mutta jostakin syystä en haluaisi paljastaa henkilön nimeä tässä. Tuntuu, että häneen on jo luettu tarpeeksi ennakkoluuloja. Kyseinen pastori, kutsuttakoon häntä nyt vaikka nimellä Pastori Õ, on joutunut melkoisen ryöpytyksen kohteeksi vastattuaan suoraselkäisesti hänelle yksityisessä kirjeenvaihdossa esitettyyn kysymykseen Kuulutko sinä vapaamuurareihin. Erääseen hänen seurakuntansa messuun oli moni jättänyt tulematta ja toisen messun kutsuttu vieras perui saapumisensa.
Olen tavannut Pastori Õ:n muutamia kertoja, olen tehnyt hänen kanssaan vain hyvin vähän töitä. Silti hän on tehnyt minuun vaikutuksen. En voi sanoa tuntevani kyseistä henkilöä mutta kuultuani hänestä niin paljon hyvää ja nähtyäni kuinka hän kohtelee kanssaihmisiään ja hoitaa seurakuntaansa, oli kovin voimakas kokemus nähdä hänen puolustavan itseään ja selvittävän asiaansa kollegoidensa edessä. Kaikesta näki, että tilanne oli hänelle vaikea. Pastori Õ osoitti jälleen suoraselkäisyytensä todetessaan, ettei ole nähnyt liikkeessä mitään sellaista, mikä olisi ristiriidassa hänen kristillisen uskonsa kanssa, eikä siksi näe mitään syytä jättää liikettä. Pastori Õ pohti, miksi veli kääntyy kristillisessä yhteisössä veljeään vastaan (yksityisen kirjeenvaihdon toisen osapuolen vuotama tieto). Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki lause En minä tarvitse yhdenkään ihmisen hyväksyntää, minä tarvitsen vain Kristusta. Minä haluan sulkea Pastori Õ:n ja hänen seurakuntansa tilanteen rukouksiini.
Päivä jatkui kokouksella lähetyskeskusta johtavan Lääne-Nigulan seurakunnan pastorin Leevi Reinarun johdolla. Tiedän toistavani itseäni aivan liikaa (saisin nuhteet ja viikon jalkapuuta lukion äidinkielenopettajaltani), mutta jälleen sain hämmästellä miten hyvin minut otettiin vastaan, miten minun pysymisestäni mukana kokouksen kulussa huolehdittiin ja miten paljon minua kannustettiin. En ollut vain tuolintäyttäjä, vaan osallistuja. Kokouksen jälkeen juttelimme vielä Leevi Reinarun kanssa kahden kesken. Lyhytkin keskustelutuokio oli uskomattoman antoisa ja antoi luottamusta omaan tekemiseen. Minä se vaan tykkään tästä harjoittelusta!
Keskiviikko ei suinkaan päättynyt tähän. Lähdin vielä Lähetysseuran lähettien Anu ja Juha Väliahon ja lähetyskeskuksen tiedottajan Piret Riimin kanssa Saeun kautta Haapsaluun, joka sijaitsee Viron länsirannikolla, noin 15 kilometriä aiemmin mainitusta Lääne-Nigulasta eteenpäin. Matkalla kävimme viehättävässä tienvarsipubissa syömässä pelmeenejä ja siis myös tutustumassa Sauelle rakennettuun uuteen nuorisokeskukseen.
Haapsalussa teimme pienen kiertoajelun. Paikka on erittäin kaunis ja erityisesti kesällä se kukoistaa, joskin luulen siellä silloin olevan aivan liikaa suomalaisia minun makuuni. Auringonlaskun nähtyämme suuntasimme kirkolle, jossa järjestettiin seurakuntakoulu vapaaehtoisille. Kävimme läpi Jeesuksen ihmisyyttä ja jumaluutta. En ollut aiemmin käynyt Haapsalussa, joten vaikka sain tietää reissusta vasta melko pian ennen sille lähtöä, olin iloinen päästessäni taas näkemään Virosta muutakin kuin Tallinnan. Lisäksi sain puhua päivän aikana lähestulkoon vain viroa, joten siltäkin osin olo oli kuin voittajalla. Ette varmaan arvanneet, mutta sain niin paljon kannustusta, etten enää edes jaksanut välittää pienistä kauneusvirheistä kieliopissa.
Keskiviikon työpäivä oli yli 13 tuntia pitkä, mutta se ei haitannut minua pätkääkään, eikä olo yöllä kotiin palatessa ollut edes väsynyt. Täällä on niin hyvä olla! Sitä paitsi, tulevana kirkon työntekijänä tällaisia päiviä ei oikein voikaan säikähtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti