Eilen päiväohjelmassamme oli vierailu Tallinnan vankilaan, jossa meitä isännöi luterilainen vankilapappi Ülo Vaher. Mahdollisuuksia vankilavierailun sisällöstä olisi ilmeisesti ollut muitakin, mutta koska en aiemmin ollut käynyt vankilassa, oli hyvä saada ihan vain opastettu kierros ja tietoa vankilapapin työstä.
Tallinnan vankila on perustettu vuonna 1919 ja vaikkei minulla ole vertailukohtaa, uskallan sanoa, että ikä ja huono kunto näkyvät selvästi. Nähtyäni Suomen vankiloita vain televisiosta, ymmärrän hyvin miksi virolaiset vangit haaveilevat lomasta suomalaisessa vankilassa. Ülo Vaher kertoikin, että hänen tullessaan vankilaan töihin vuonna 2008 puhuttiin, että uusi vankila otettaisiin käyttöön vuonna 2011. Nyt, vuonna 2013, suunnitelma on, että rakentaminen aloitettaisiin 2016.
Tallinnan vankilassa on noin 1 147 vankia, joista tuomion saaneita on 659. Vangeilla on muun muassa päivittäin ulkoilumahdollisuus, heillä on liikuntatilat ja mahdollisuus opiskeluun viron tai venäjän kielellä. Lisäksi vangeilla on mahdollisuus saada tavata psykologia, sosiaalityöntekijää tai pappia.
Vankilassa työskentelee useampikin vankilapappi, jotta eri kirkkokuntien edustajilla olisi mahdollisuus saada tavata oman kirkkokuntansa edustajaa. Vapaat suunnat kasvattavat vankilassakin suosiotaan ja suuri venäläisvankien määrä takaa sen, että ortodoksisuus näkyy vahvasti. Ülo Vaher kertoi itse järjestäneensä vankilassa mm. rippikoulua ja kastaneensa ihmisiä jumalanpalvelusten lisäksi. Työ ei kuitenkaan ole helppoa, eikä vankilapapiksi Virossa ole tunkua.
Kunniaa tai hohtoa ei työstä löydy, mutta minuun teki suuren vaikutuksen Ülo Vaherin nöyryys työnsä edessä - hän esimerkiksi totesi, että häneltä kesti kolme vuotta päästä sisään vankilan työympäristöön, tapoihin ja käytäntöihin. Vankila kun on hiukan toisenlainen työympäristö kuin tavallinen seurakunta. Erityisen kovaa minuun kolahti hänen toteamuksensa siitä, että Kristus on vankejakin varten. Suomessa minua on viime vuosina suuresti kiusannut kirkossakin yleistynyt ajatus diakonian ja lähimmäisenrakkauden kuulumisesta vain tietylle ryhmälle. Että diakonia muka kuuluisi vain diakoneille tai diakoniatyön papeille. Eikä, vaan ihan kaikille kristityille! Minua suututtaa yhteiskunnallinen trendi, jossa auttaminen ulkoistetaan - kun maksat tarpeeksi, aukeaa paikka palvelutalosta, eikä sinun tarvitse itse uhrata aikaasi tai ajatuksiasi lähimmäisesi hyväksi.
Vankilasta minulla ei luonnollisestikaan ole kuvia.
Tänään päivä alkoi Tallinnan kansainvälisellä koululla, jossa oli pieni juhla sunnuntaina vietettävän Viron itsenäisyyspäivän kunniaksi. Ohjelmistossa oli muun muassa runonlausuntaa ja käsikellokuoron esitys. Kansainvälisessä koulussa on ihanan yhteisöllinen tunnelma - kaikki tuntevat toisensa ja juttelevat keskenään.
 | |
| Pahoittelen huonoa kuvaa! Kirkkohallituksen kappelissa oli kauniit seinämaalaukset, joille tämä kuva ei tee oikeutta. |
 |
| "Kiitämme suurta Stalinia onnellisesta lapsuudesta." Joo, mitäköhän tähänkin sanoisi. |
Tänään illalla on vielä ohjelmistossa vierailu Mustamäen seurakunnan Taizé palvuksessa, jota odotankin innolla. Innolla odotan myös huomista vapaapäivää (joista normaalisti en pidä), sillä silloin saan vieraita lahden toiselta puolelta.
Olipa taas ihanaa lukea sun kuulumisia! Olen hyvin samaa mieltä siitä, että diakonia kuuluu kaikille. Jokainen meistä voisi opetella näkemään lähimmäisen hätää ja toimimaan asianmukaisella tavalla. Rohkenen kuitenkin olla eri mieltä palvelutaloesimerkistä, sillä meidän yhteiskuntamme ei anna kaikille mahdollisuutta hoivata näitä lähimmäisiä kotona kun he eivät enää yksin pärjää. Palvelutaloon lähettäminen ei automaattisesti tarkoita hylkäämistä tai välittämättä jättämistä. Joidenkin kohdalla se valitettavasti toki pitää paikkansa, mutta se ei tarkoita, että kaikkien kohdalla olisi niin.
VastaaPoistaIhanaa vapaapäivää! :)
Ilmaisin itseäni huonosti!
VastaaPoistaEn siis tarkoittanut, että kaikki palvelutalossa asuvat ovat sinne "unohdettuja" vaan sitä, että on kovin helppo maksaa hoitopaikasta ja unohtaa hoitoa tarvitseva lähimmäinen sinne. Liian yleisiä ovat ne tapaukset, joissa omaiset eivät käy katsomassa palvelutalon asukasta ja luulevat, että puhelu jouluna ja äitienpäivänä on ihan riittävästi. On tietysti myös muistettava, että esimerkiksi suomalainen työelämä on nykyisellään niin kuluttavaa, ettei kaikilla ole voimavaroja hoivatyöhön. Mutta sen sijaan, että todetaan, ettei kaikkea jaksa/ehdi/mitä ikinä, pitäisi mahdollistaa ihmisten ihmisarvoinen vanhuus. Se vaatii yhteiskunnallista muutosta. Mutta millä taikatempulla muutat asenteita?
On tietysti hyvä, että yhteiskunta tarjoaa ammattimaisia vaihtoehtoja ja mielestäni omaishoitoa arvostetaan Suomessa aivan liian vähän. Vanhustenhuollon taso Suomessa ei tällä hetkellä mielestäni kokonaisuutena kestä kriittistä tarkastelua vaan sisältää aivan liikaa epäkohtia. Poikkeuksia toki on, mutta sen, mikä nyt on iloinen poikkeus, pitäisi olla sääntö!
Juu, provosoidun ja kärjistän helposti kun kyse on mummoista ja heidän hyvinvoinnistaan. Huomaan myös selitykseni olevan hiukan sekava, mutta lisäkysymyksiä ja vastaväitteitä saa esittää.
Hyvä tarkennus :) Mummot ja papat ovat selkeästi meidän molempien sydäntä lähellä :)
VastaaPoista