Palverändurid ülistavad

Lauantaina lähdimme aamusta ajamaan kohti Lääne-Nigulan seurakuntaa, jossa järjestettiin rippileiri. Ripari osoittautuikin täydelliseksi lääkkeeksi perjantain alakuloisiin fiiliksiin. Oli upeaa päästä näkemään ja tekemään!

Leiriläisiä meillä oli neljä. Heidän rippikoulutaipaleensa kestää noin puoli vuotta ja sisältää yhden tällaisen yhden yön leirin. Virossa ei ole mitenkään tavatonta, että rippikouluryhmä koostuu esimerkiksi 15-60-vuotiaista, mutta meidän leiriläisistämme vanhin taisi olla 18. Lääne-Nigula onkin Virossa siitä poikkeuksellinen seurakunta, että siellä nuorisotyö on vahvaa - esimerkiksi seurakunnan järjestämiin Checkpoint -iltoihin tulee nuoria Tallinnasta asti. Seurakunnan pappi on halunnut antaa nuorille vastuuta ja se on selkeästi kannattanut: esimerkiksi meidän leirimme mahdollistivat tiiminuoret, jotka olivat käyneet oman riparinsa vuotta tai paria aiemmin. He huolehtivat ruokahuollosta, musiikista, leiriläisten tukemisesta ja leikittämisestä.

Ryhmäkoon lisäksi erona Suomessa kokemiini rippileireihin oli se, että minä olin leirin koulutetuin teologi. Paikalla ei siis ollut esimerkiksi pappia. Kyse oli kuitenkin tämän leirin kohdalla poikkeustilanteesta, ei niinkään maan yleisestä käytännöstä. Vakuutuksia tai turvallisuusvastaavia täällä ei tunneta, eivätkä ainakaan nämä leiriläiset olleet saaneet Raamattua omakseen.

Eräs seurakunnan nuorista piti meille lauantaina oppitunnin Israelin kansan historiasta ja myöhemmin teimme Raamatun kertomuksiin liittyviä ryhmätöitä ulkona. Oli upeaa nähdä kuinka hyvä ja positiivinen henki nuorten kesken oli! Oppitunneille esimerkiksi osallistuivat kaikki, joilla siihen vain oli mahdollisuus. Nuoret olivat kiinnostuneet myös minun opinnoistani, elämästäni Suomessa ja kielitaidostani. Tuli niin kovin tervetullut olo.

Ryhmämme sai tehtäväkseen kuvata Baabelin tornin. Emme tietenkään tehneet torniamme valmiiksi, mutta kyllähän tuo melkein taivaaseen ulottuu.. Emme myöskään voineet esitellä teostamme yhdessä, koska emme enää ymmärtäneet toisiamme kielten sekoituttua.

Sunnuntaina edessä olivat ensimmäiset oppituntini viroksi. Aiheekseni oli annettu Kirik ja kogudus eli Kirkko ja seurakunta. Ensimmäisen 45 minuuttia vietimmekin Lääne-Nigulan 1700-luvulta peräisin olevassa kirkossa, jossa kerroin nuorille kirkkotilasta, sen huoneista ja symboliikasta. Kukaan ei nukahtanut tai edes näyttänyt kyllästyneeltä!  En tiedä kuinka moni nuori säikähti kun kyselin heiltä oppituntien aikana niin paljon - kuulemani mukaan täällä kun on tapana että joku luennoi ja oppilaat kuuntelevat hiljaa. No, terveisiä uskontopedagogian opinnoista!

Seurakuntatalon sali toimi ruokatilana, luokkahuoneena, konsertti- ja elokuvasalina, makuuhuoneena ja kirkkosalina ja vaihtoi roolia tarvittaessa hyvinkin nopeasti. Näppärää! Tila lämpesi takkatulella, joten tunnelma oli taattu.

Sunnuntaina vietimme myös jumalanpalvelusta. Nuoret hoitivat tekstinlukua, esirukousta ja huolehtivat jumalanpalveluksen yleisestä sujuvuudesta. Liturgiksi oli saapunut erään suomalaisen seurakunnan pastori.

Palattuamme takaisin Tallinnaan oli minulla vielä edessä elämäni ensimmäinen pyhäkoulutunti lähettilapsille. Ihan vahvimmillani en tainnut siinä roolissa olla, mutta siksipä onkin hyvä saada harjoitusta.

Leirillä sain huomata, että Pekka Simojoki toimii hyvin myös viroksi! Tämän Pyhiinvaeltajan laulun vironkielisen kertosäkeen myötä toivotan teille hyvää alkavaa viikkoa.

Igaks päevaks, igaks hetkeks
saame jõudu vägevalt Jumalalt.
Igal päeval, igal hetkel
palverändurid ülistavad.