perjantai 15. maaliskuuta 2013

Kolhoosin toimistossa

Sunnuntaina 3.3. oli jälleen edessä reilun tunnin ajomatka Lääne-Nigulaan, missä ohjelmassa oli rippikoulutunnin pitäminen aiheesta Minä uskon... Mitä on uskontunnustus? Luvassa oli siis kevyt ja erityisen toiminnallinen tunti! Tahi sitten ei...

Enne oppituntia osallituimme pastoraatin tiloissa pidettyyn jumalanpalvelukseen. Edellisiltana yllättänyt takatalvi ja kylmä tuuli olivat ilmeisesti verottaneet messukansaa ja pastori Leevi Reinaru tarttuikin tähän saarnassaan. Mutta teitä eivät pienet epämukavuudet ole haitanneet! totesi Leevi paikallaolijoille.

Lääne-Nigulan seurakunnan pastoraatti. Paikasta on tullut minulle lukuisten vierailujen jälkeen kovin erityinen.


Oli syynä sitten sää, riparitunnin aihe tai sille valikoitunut opettaja, oli rippilapsistakin paikalla vain 20%. Viisihenkisen ryhmän kanssa se tarkoitti sitä, että eräs riparilaisparka sai minulta yksityistunnin uskontunnustuksen saloista. Armahdin jumalanpalvelukseenkin osallistunutta Andreasta pitämällä tunnin hiukan lyhyempänä, enkä suuressa jalomielisyydessäni edes pakottanut häntä tekemään ryhmätöitä. Tunti Leevi Reinarun huoneessa meni mukavasti ja mieleen jäi taas hyvä kokemus viroksi opettamisesta. Oli myös mukava kuulla lisää Andreaksen elämästä. Jo aiemmin järjestetyn rippileirin yhteydessä hän oli kertonut sukunsa babtistitaustasta, mutta nyt hän puhui myös opinnoistaan ja vanhemmistaan. Yhteyden luominen toiseen ihmiseen tuo aina hyvän mielen.

Seurakunnan kortistoista reipas rippikoululainen pääsi etsimään mahdollisesti tuttuja nimiä.


Oppitunnin aikana oli viereisessä huoneessa aloitettu laulutreenit, jossa eräs seurakuntanuori treenasi kanttori Helle Reinarun johdolla. Lisäksi Leevi Reinaru oli ehtinyt viedä yhden seurakuntalaisen kotiin ja valmistaa meille keittolounaan. Myös Andreas liittyi seuraamme ruokailemaan entiseen kolhoosin toimistoon. Keskustelimme Viron historiasta, kirkon tilanteesta ja nykypäivästä. Leevi kertoi esimerkiksi kuinka neuvostoaikana eräs pariskunta oli perunut kirkkohäänsä, koska se olisi merkinnyt asunnon menetystä.

Kotimatkalle lähdimme kylläisinä ja henkisesti taas rikkaampina. Minua lämmitti nähdä seurakuntaisten välinen yhteys: pastori voi hyvin kuskata seurakuntalaisiaan, ruokkia työntekijänsä ja Andreaskin oli käynyt aamulla tekemässä lumityöt naapurinsa Leevin luona. Tällaista rinnakkaiseloa ja yhteistyötä näkisi mielellään enemmän niin täällä Virossa kuin Suomessakin. Täällä on toisaalta vähäisten resurssienkin takia pakko pärjätä sillä mitä on - byrokratiaa ei juuri ole, koska sellaiseen ei ole pienessä kirkossa tarvetta tai sen pyörittämiseen mahdollisuuksia. Voi kumpa muutenkin kuin pakon edessä muistaisimme, ettei kirkko ole seinät ja katto vaan ihmiset.

Püüa hoolega osutuda Jumala ees kõlblikuks töötegijana, kel
pole tarvis häbeneda, kes tõe sõna kuulutab õigesti.
(2. Tim. 2:15)

2 kommenttia:

  1. Mietinkin tänään, mitä sulle mahtaa kuulua siellä lahden toisella puolella :) Olipa siis ilo taas nähdä, että sinulta on tullut postauksia :) Onko sun tuntemukset muuttuneet nyt kun olet päässyt työhön enemmän sisälle? :)

    VastaaPoista
  2. Ihmisten, seurakuntien ja tapojen tultua jo hiukan tutuiksi voisin sanoa, että olo on monessa mielessä varmempi. Kun kaikki energia ei mene nimien opetteluun tai uusiin paikkoihin tutustumiseen, on alkanut nähdä asioita vähän kolmiulotteisemmin. Toisaalta eteeni tulee vähintään kerran päivässä tilanne tai hetki jolloin huomaan kuinka vähän lopulta tiedänkään. Kielitaidon parantuessa on ollut jo mahdollista huomata eri sävyjä ihmisten kielenkäytöstä ja esimerkiksi henkilöhistorioiden tunteminen on auttanut lukemaan viestejä myös sieltä rivien välistä.

    Tunteeni siitä, että täällä on hyvä, on vahvistunut. Siihen vaikuttaa toisaalta se, että työtehtävät ovat sujuneet, mutta toisaalta myös se, että olen nähnyt kuinka suuri tarve täällä on työntekijöille. Siitä ehkä lisää tulevissa postauksissa...

    VastaaPoista