Somebody to lean on

Perjantaina kävimme tutustumassa Peetelin seurakunnan sosiaalikeskukseen. Yleisemmin seurakuntaa on jo käsitelty postauksessa Ma olin võõras, aga sa võtsid mind vastu. Seurakunnalla on vahva näky sosiaalityön tärkeydestä, diakoniasta ja hädänalaisten auttamisesta.

Aluksi kävimme tutustumassa lastenkotiin. Tilat olivat valoisat, siistit ja viihtyisät, joskaan liikaa tilaa ei ollut. Pääasia kuitenkin lienee se, että lapsilla on turvallinen ympäristö asumiselle. Kierroksen jälkeen istahdimme alas sosiaalikeskusta johtavan Mati Sinisaaren kanssa. En enää muista kovin tarkasti esimerkiksi lastenkodin asukaslukua, mutta se jäi mieleeni, että kymmenet perheet ovat riippuvaisia Peetelin seurakunnan työstä. Köyhällä Viron kirkolla ei tietenkään ole varaa pyörittää tällaista avustustyötä tai diakoniaa, joten yhteistyökumppanit ovat usein firmoja. Ikävä kyllä firmat vain tuntuvat suhtautuvan avustukseen melko projektiluontoisesti - avustusta kyllä annetaan, mutta lyhyen aikaa tai kertaluontoisesti. Sinisaaren mukaan tämä on Virossa hyvin tyypillistä. Olin kovin vaikuttunut kun Sinisaar kertoi, että on ollut aikoja kun on näyttänyt vahvasti siltä, että sosiaalikeskus pitää taloudellisista syistä sulkea viikkojen sisällä. Mutta aina on jostakin ilmestynyt sellainen lahjoitus, jonka avulla on saatu jatkaa. Jumala on ihmeellinen. Lastenkodissa on kustannuksista huolimatta haluttu pitää kiinni esimerkiksi omasta kokista. Läheisistä firmoista tilattu ruokasatsi tulisi noin neljä kertaa halvemmaksi, mutta lapset menettäisivät ruokailun kodinomaisen tunnelman, jolla halutaan vahvistaa mm. heidän turvallisuudentunnettaan.

Kuten aiemmissa postauksissani olen vihjannut, perheiden rikkonaisuus ja alkoholiongelmat ovat Virossa isoja ongelmia, eikä perheväkivaltakaan kovin tavatonta ole. Monesti ongelmista vaietaan, sillä täkäläisessä kulttuuriympäristössä on tärkeää, että ulkokuori on kunnossa. Eikä se varmaankaan ole vain virolaiseen tai venäläiseen kulttuuriin sidottua, että naiset selittävät mustia silmiään kaatumisella tai oveen törmäämisellä. Monilla nuorilla äideillä ei välttämättä ole valmiuksia vanhemmuuteen, eikä vaikea koti- tai parisuhdetilanne helpota asiaa.

Kotien monet ongelmat heijastuvat tietysti myös lapsiin. Kun esimerkiksi nukkuminen muuttuu mahdottomaksi ympäristössä, jossa juhlitaan, ryypätään ja poltetaan tupakkaa pikkutunneille asti, myös koulunkäynti kärsii. Moni lapsi on väsymyksestään johtuen koulussa rauhaton ja saattaa reagoida turvattomuuteen esimerkiksi kastelemalla sänkynsä. Lääkärissä lapsi sitten todetaan keskittymishäiriöiseksi ja hänelle määrätään lääkkeitä. Missään vaiheessa kukaan ei tuo esille kotona ilmeneviä ongelmia, eikä niiden perään varmasti kysytäkään. Peetelistä meille kerrottiin, että kun lapsi pääsee rauhalliseen ja stressittömään ympäristöön nukkumaan, esimerkiksi yökasteluongelmat katoavat yleensä melko pian, eikä lääkityksellekään ole tarvetta. Moni ongelmaperheen lapsi myös syrjäytyy koulumaailmasta, eikä se ainakaan helpota itsenäisen elämän aloittamista. Peetelin lastenkodissa on mahdollista asua siihen asti kunnes koulut on käyty - muistaakseni vanhin asukas on tällä hetkellä 21-vuotias.

Sinisaar kertoi myös työnsä alkuvaiheista miltei parikymmentä vuotta sitten. Virossa on hyvin tavallista, että uudesta työalasta/projektista/hankkeesta innostutaan, mutta hyvää pohjatyötä ei haluta tehdä. Halutaan mieluummin hypätä suoraan vaiheeseen, jossa homma jo pyörii hyvin. Sinisaar kertoi, että lastekodin kontekstissa ajatuksena oli, että katulapset pitää saada käymään koulua. Vasta Suomessa saatu koulutus avasi heidän silmänsä huomaamaan, että ensimmäinen askel ei ole koulutus vaan asumisen, ruoan, puhtaiden vaatteiden, peseytymismahdollisuuden ja turvallisen aikuisen läsnäolon järjestäminen. Siis ihan niitä lapsen elämän peruspilareita. Vasta niiden ollessa kunnossa on mahdollista edes miettiä sitä, onko lapsi kykenevä astumaan koulumaailmaan.

Minuun teki suuren vaikutuksen se, kuinka Mati Sinisaar kertoi työstään, kuinka voimakkaasti hän asettui lasten puolelle ja kuinka hän ei kertaakaan ottanut kunniaa itselleen yhtään mistään. Kaikesta huokui se, kuinka suunnattoman tärkeä asia sosiaalikeskus, kristityn velvollisuus auttamisesta ja lähimmäisen hyvinvointi on. Pidin myös hänen hands on -tyyppisestä lähetymistavastaan työhönsä - on turha lähteä luennoitsemaan teorioista tai teologiasta, vaan TEHDÄ ja kätten evankeliumin kautta näyttää teoria todeksi. Kun ihminen on nälkäinen, häntä eivät kiinnosta diakonian eettiset perusteet, mutta kohtaamansa hyvän hän kyllä ymmärtää.

Vaikuttamistyö on silti toki tarpeen. Ihmisten omanarvontuntoa on voitava kohentaa niin, että syntyy tunne, ettei heidän ole pakko kärsiä hiljaa, ottaa vastaan tai sietää mitä tahansa.

Kaikkiaan vierailu antoi paljon ajateltavaa ja luulen, että nämä teemat pyörivät mielessäni vielä pitkään. On hurjaa ajatella esimerkiksi sitä, etteivät kaikki lapset saa viikonloppuisin tai muuten kouluaikojen ulkopuolella syödäkseen.

Rukouspyynnöksi jätänkin Peetelin seurakunnan työn ja sen avusta elävät perheet.

Ja ta kaisutas neid (see tähendab, lapsi) ja õnnistas neid, pannes käed nende
peale. Mark. 10:16

Viikko viitottuna

Huijasin heti otsikossa, sillä en aio viittoa yhtään mitään. Edellisviikon aion kuitenkin purkaa suuntaviivoin.

Maanantaina lähdin kahden - sekä SLS:n että KL:n - lähetin kanssa Väänä-Vitissä sijaitsevaan keskukseen, jossa pidimme kehitysvammaisten ryhmälle lattiakuvatuokion. Mukanamme oli myös Viron kirkon kehitysvammatyötä koordinoiva Tiina Ool. Tuokion teemana oli palmusunnuntai ja mukana oli paitsi laulua ja tanssia, myös leipää, mehua, kuusenoksia ja pieniä tipuja. Hetki oli onnistunut - oli ihana nähdä osallistujien riemuitsevan! En ollut ollut mukana kehitysvammatyössä tai lattiakuvissa Suomessakaan, joten ammatillisestikin tästä sai paljon. Hyvä tapa viettää vapaapäivä, siis.

Tiistaina olisin voinut osallistua SLS:n lähettien työkokoukseen, mutta koska viikolla oli vielä luvassa muun muassa saarna ja pari hartautta, päätin viettää vapaapäiväni näppäimistön ääressä. Päivä oli aika tuskainen, sillä harvoin olen kokenut yhtä pahaa saarnablokkia! Jonkin aikaa vaivannut unettomuus on vaikuttanut luovaan ajatteluun ja huomasin, että vaikka päässä on ajatuksia palmusunnuntain teemasta ja tekstistä, en saa niitä sanoiksi. Kokeilin kaikkea tilanteen aukaisemiseksi: kävin ulkona kävelyllä, otin päiväunet, söin karkkia ja appelsiinin, luin rukouskirjaa ja kuuntelin jääkiekkoiltaa. Mutta ei lähtenyt, ei. Saisinkohan mitään valmiiksi sunnuntaihin mennessä?

Keskiviikkona kävimme Lähetysseuran virkistyspäivässä Tallinnan Merimuseossa. Hyvin toteutettu paikka ja paljon nähtävää. Minua ei myöskään suuresti haitannut kierroksen jälkeen tarjottu lounas. Kuhaa alle kympillä, ei paha. Illalla olin lapsenlikkana eli katsoin elokuvaa, väistelin suihkupulloa ja piirtelin hevosia.

Torstaihin mennessä olin kirjoittanut ihan köppelön version sunnuntain saarnasta. Aikaa ei enää oikein ollut, viikonloppuna olisi muutakin ohjelmaa. Menin EELK:n lapsi- ja nuorisotyön keskukselle, LNÜ:lle, ideoimaan saarnaa SLS:n Titan kanssa. Olin varma, että joutuisin itkemään verisiä kyyneleitä saadakseni jotakin järkevää seurakunnalle sanottavaksi. Mutta mitä vielä - kerroin Titalle mitä aion sanoa, minkälaista toiminnallista elementtiä olin ajatellut jne. ja kappas - palaset loksahtelivatkin kohdalleen ja se köppelö versio, jonka kanssa menin LNÜ:lle sisään, oli sama, jonka kanssa tulin sieltä myös ulos. Tähän ei edes tarvittu sitä inspiraatiopizzaa, jota söimme vasta jälkikäteen. Iltapäivällä suuntasimme hakemaan ruokapankista täydennystä viikonlopun bändileirille. Ruokapankissa tehdään tärkeää työtä, josta niin moni ihminen on riippuvainen! Illan ja yön aikana naputtelin vielä hartaudet sille samaiselle leirille.


Perjantaiaamuna kävimme tutustumassa Peetelin seurakunnan sosiaalityöhön. Kokonaisuus on niin laaja ja herättää niin paljon ajatuksia, että siitä kirjoitan myöhemmin enemmän. Tapaamisesta lähdimme kohti Lääne-Nigulan vieressä sijaitsevaa Taeblan lukiota, jossa järjestettiin kristillinen bändileiri. Sekin ansaitsee oman postauksensa, joten jätettäköön lisämaininnat sinne. Sunnuntai meni pyhäkoulun ja saarnan merkeissä.

Siunausta hiljaiseen viikkoosi!

Vinkki saarnaajalle

Sunnuntaina lähdimme siis kaasu pohjassa Sauelta Mustamäelle. Minun oli tarkotus saarnata Jaanin kappeliseurakunnan messussa. Olimme perillä noin kymmenen minuuttia ennen messun alkua ja ehdimme juuri sopia askelmerkeistä kun olikin aika laittaa alba päälle ja ottaa homma haltuun.

Ohjaajani  oli jo hyvissä ajoin ilmoittanut minulle milloin saarnaisin missäkin. Meillä oli myös puhetta siitä, että kirkkovuosi menee samaa rataa kuin Suomessa. Kätevää minun kannaltani, sillä sain tukeutua suomalaiseen Kirkkokäsikirjaan. Sunnuntaina vietettäisiin siis Marian ilmestyspäivää.

Kirjoitin saarnan hyvissä ajoin etukäteen (ennenkuulumatonta!) ja lähetin sen ohjaajalleni kielitarkistukseen. Hieman alkoi kurkkuani kuristaa kun vastausviestissä kävi ilmi, että eipä ole Viron kirkossa valitsemiani tekstejä käsittelyssä. Mitään Marianpäivää ei edes varsinaisesti ole ja kirkkovuoden teksteissäkin oli viime vuoden aikana tapahtunut joitakin muutoksia. Nice! Mustamäen pastori Tiina kuitenkin antoi luvan pyhän "vaihtamiseen", joten me kokoonnuimme kellaritiloihin Mariaa kunnioittamaan.

Jumalan suurta johdatusta tämä kuitenkin oli, sillä kävi ilmi, että seurakunnassa oli paljon niitä, joille saarnani puhui henkilökohtaisesti - suunnittelemattomia raskauksia, suuria kysymyksiä elämän käännekohdissa. Minä en tietenkään tiennyt tätä ennakolta. Se oikea saarnateksti olisi ollut tilanteesta, jossa Jeesus päätetään tappaa, joten siitä olisi aasinsiltaa ollut vaikeampi rakentaa. Joten ilmainen vinkki saarnaajalle: valitse pyhät ihan itse! Hirveän paljon helpompaa inspiroitua saarnatekstistä ja luo seurakuntalaistenkin elämään pientä jännitysmomenttia! Uudessa seurakunnassa tällainen palapeli tietysti onnistuukin, eikä ohjaajani sanoin olisi varmaankaan aiheuttanut mitään ihmetystä, vaikka olisin keskellä talvea ilmoittanut, että nyt on kuulkaa helluntai.

Minulle saarnaajana ja teologina noin yleensäkin on tärkeintä, että voin palvella ihmistä. Puhua hänelle, kuunnella, olla läsnä. Parasta palautetta saarnastani olikin se kun ihmiset sanoivat saaneensa voimaa ja rohkeutta ja että olin pukenut sanoiksi jotakin sellaista, mitä he olivat tunteneet, mutteivät olleet osanneet sanoittaa. Myös pastorilta tuli hyvää palautetta ja hän kutsui minut takaisin Viroon saarnaamaan.

Messun jälkeen vietimme kirkkokahveja pitkällä kaavalla. Keskustelin pitkään erään naisen kanssa Viron historiasta, nykypäivästä ja ongelmista elämässä. Tällaiset kokemukset ovat voimaannuttavia keidashetkiä elämässä.

Iltaan mahtui vielä pyhäkoulua lähettilapsille ja hetki lautapelien maailmassa.

Ekumenian hengessä

Eilen aloitimme päivän matkaamalla Sauelle, jossa paikallinen Vapaaseurakunta juhli 23 vuotista taivaltaan. Sauen kaupunki on perustettu neuvostoajalla, joten Vapaaseurakunta on paikkakunnan ensimmäinen järjestäytynyt kristillinen yhteisö. Nyttemmin Sauella on myös luterilainen seurakunta, jonka toiminnan Lähetysseuran Anu ja Juha Väliaho ovat aloittaneet.

Vapaaseurakunnan pastori Erki Kuld on suorastaan valloittava persoona! Esiteltyäni itseni, hän kysyi ensin olenko virolainen vai suomalainen ja totesi sitten Hienoa, sinähän voit tulla tänne tuuraamaan minua aina kun olen merillä. Kuld on toisinaan pari viikkoa poissa ja tarvitsisi apukäsiä. Kommentti kertoi paljon siitä, kuinka avoin suhtautuminen Kuldilla on: ohjaajani kertoi esimerkiksi, että kun hän on käynyt Vapaaseurakunnalla saarnaamassa, on Kuld oma-aloitteisesti todennut, että koko jumalanpalvelus voidaan ihan hyvin viettää luterilaisen mallin mukaan. Virossa olen törmännyt arjen ekumeniaan aivan toisessa mittakaavassa kuin Suomessa. Raja-aitojen pystyttäminen kirkkokuntien välille on muutenkin turhaa, mutta sen hyödyttömyys korostuu tilanteessa, jossa kristittyjä on vähän. Toisaalta, täältäkin toki löytyy niitä, joiden mielestä jokaisen on syytä pysyä ihan vain omalla tontillaan.

Olin pari vuotta sitten eräässä koulutustilaisuudessa, jossa Helsingin Saalem-seurakunnan Klaus Korhonen oli puhumassa helluntailiikkeen ehtoolliskäsityksestä. Korhonen kertoi tunteneensa vuosia sitten naisen, joka piti helluntailaisuutta ainoana tienä taivaaseen ja oli kannassaan hyvin ehdoton. Naisen elämä oli muuttunut kun hän oli nähnyt unen, jossa hän seisoi käytävällä, jonka varrella oli ovia. Ovien yläpuolella oli kylttejä, joissa luki eri kirkkokuntien ja herätysliikkeiden nimiä. Oikean oven valitsemalla pääsisi taivaaseen. Nainen oli unessaan valinnut oman liikkeensä oven ja huomannut päätyneensä taivaseen. Hetken ympärilleen katseltuaan nainen huomasi, että taivaassa oli myös ihmisiä, joiden hän tiesi valinneen jonkun muun oven. Uni oli muuttanut naisen elämänasenteen, sillä se sai hänet tajuamaan, että usko Kristukseen on tärkeintä.

Syntymäpäivät keräsivät seurakunnalle ison määrän ihmisiä, eivätkä kaikki halukkaat mahtuneet saliin. Juhlassa lauloi Tallinnan metodistiseurakunnan kuoro ja saimme kuulla tervehdyksiä paitsi Amerikasta ja Suomesta, myös eri kirkkokunnista ja kaupungin puolesta. Tunnelma oli lämmin ja iloinen. Myös ohjaajani Pia esitti tervehdyksensä. Hänen vuoronsa tosin tuli vasta noin puoli tuntia ennen kuin meillä alkaisi jumalanpalvelus Mustamäen seurakunnassa. Kiirehän siinä sitten tuli.

To be continued...

Ei ole siin juuti ega kreeklast, ei ole siin orja ega vaba, ei
ole siin meest ega naist, sest te kõik olete üks Kristuses Jeesuses. (Gal. 3:28)

Rakverre!

Lauantain ohjelmassa oli matka kohti itää ja Länsi-Virumaalla sijaitsevaa Rakveren kaupunkia. Minä erosin määränpäässä kylpylään suunnanneesta Ruotsalan poppoosta ja suuntasin tutustumaan Rakvereen jalkaisin.

Matkalla Rakvereen kävimme katsomassa Jägälan vesiputousta eli Jägala jugaa.

Pääasiallinen kohteeni oli Rakveren linna tai siis oikeammin sen jäljellä olevat rauniot. Lipunmyyntitilanne oli taas sarjaa Olenko piilokamerassa: myyjä kysyi olenko opiskelija ja suorastaan kielsi minua etsimästä opiskelijakorttiani - pelkkä asian myöntäminen riitti todisteeksi. No näinhän on Suomessakin. Eiku hetkinen... Juttelin myyjän kanssa niitä näitä viroksi ja kysyin sitten, onko mahdollista saada jonkinlainen kartta linnan alueesta. Myyjän vastaus Joo, mutta se on kyllä sitten viroksi sai minut hiukan hämmennyksiin. Teki mieleni kysyä, millä kielellä myyjä luuli juuri puhuneensa minun kanssani useiden minuuttien ajan.

Mitään funktiota tällaisella kuvalla ei tietenkään ole, mutta ihailkaa nyt vaikka säätä!

Linnassa ei ollut liikaa väkeä ja koska sääkin oli uskomaton, oli vierailu ehdottoman onnistunut! Suosittelen kohdetta lämpimästi.

Historiafriikille tämä on ehdoton nähtävyys, enkä usko, että muutkaan kyllästyisivät. Miljöö on mielestäni aika vaikuttava.

 

Linnan läheisyydessä sijainnut sonni ei vaikuttanut erityisen innostuneelta, mutta ihan hieno patsashan se oli. Patsaan jalkaan on kaiverrettu mm. paikallisten yritysten nimiä.

Linnan kapitulisalin seinillä oli miekkoja eri aikakausilta ja alueilta. Pääsinkin leikkimään oman elämäni Aragornia, sillä miekkoja sai myös testata. Painavia olivat. Olisin varmaan luovuttanut taistelussa alkuunsa ihan vain laiskuuttani. Koristeelliset miekat olivat kuitenkin ilo silmälle, joskaan niiden käsittely pakkasessa paljain käsin ei ehkä ollut paras ideani ikinä.

En tiedä onko kovin reilua tökätä toista miekalla poskeen..

En minäkään kovin iloiselta näyttäisi, jos miekka olisi juuri lävistänyt kaulani. Tai en tiedä, kokemukseni tällä saralla kun ovat olemattomat.

Eniten odotin linnan kidutusosiota ja innostuin lisää kun huomasin, että kerran tunnissa järjestettiin kidutuksesta oikein esityskin. Odotin paljon, joten pettymys oli suuri kun esitys koostui kävelystä strobovalon loisteessa. Kummitusjuna Lintsillä on pelottavampi. (En todellakaan tiedä pitäisikö minusta huolestua kun näin innostun tästä aiheesta..)

Lähetystyön perusarkea.

Tämän kaverin pitäisi ehkä hiukan reipastua.

Olen jo pitkää ikävöinyt aivan suunnattomasti rakkaan harrastukseni ratsastuksen pariin. Pääkaunkiseudun suolaiset hinnat eivät oikein sovi opiskelijan kukkarolle... Olen yrittänyt lieventää ikävääni, mutta huomannut että esimerkiksi omista kisasuorituksista otettujen videotaltiointien katselu ei ehkä ole parasta lääkettä tähän vaivaan. Parasta Rakveressa olikin päästä vähän rapsuttelemaan yhtä kavioeläintä.

Hän lievensi ikävääni noin kahden sekunnin ajaksi.

Linnan pihalla oli kahden hevosen lisäksi mm. mahdollisuus jousiammuntaan, turnajaiskalustoa ja vuohia.

Paljastan teille salaisuuden kun sanon, etten ole aiemmin pitänyt Viron lippua mitenkään erityisen kauniina. Täällä ollessani olen kuitenkin ihastunut sini-musta-valge -väritykseen. Tornissa liehunut lippu oli hieno näky!

Mutta eipä muurien takaa pilkistänyt Rakveren kirkkokaan silmiin sattunut!

Minua huvitti tämä astelema suuresti: street of fallen womenin alussa kun oli muutamat tikapuut...

Linnan kierrettyäni reippailin vielä raunioita reunustavilla kukkuloilla säästä nauttien. Se olikin hyvä keino kerää nälkää, jonka sitten sammutin herkullisella annoksella kanakeittoa. Ihmetys oli jälleen suuri kun iso lautasellinen hyvää ruokaa, pari palaa leipää ja lasi mehua viihtyisässä paikassa kustansi 1,90€. Jännän äärellä katson kestääkö budjettini tämän takaiskun.

Päivään mahtui myös hiukan töitä, joskaan tapaaminen Rakveren pastorin Tauno Toompuun kanssa ei juurikaan tuntunut siltä. Joimme matea ja minä kuuntelin kun yhteistyökuvioista perhe-, musiikki- ja avustustyöhön keskusteltiin. Tällaisissa tilanteissa tulee toisinaan vähän hölmö olo: mitään kantaa ei oikein osaa ottaa kun ei tunne asioita tarpeeksi hyvin. Suurimman osan ajasta istuinkin siis hiljaa, eivätkä tekemäni kommentitkaan olleet sellaisia, jotka olisivat vieneet asioita eteenpäin. Siinä, missä suomeksi heittäisin vitsin, en oikein pysty sitä viroksi vielä tekemään. Toisaalta otan tällaisetkin tilanteet aina ilolla ja kiitoksella vastaan - ikinä en ole kuunteluoppilaankaan roolissa jäänyt tyhjin käsin vaan aina olen saanut oppia.

Huomenna on luvassa osallistuminen Sauen vapaaseurakunnan vuosipäivään sekä ensimmäinen saarnani viroksi. Katsotaan kuinka käy.

Hea karjane!

Perjantai käynnistyi Teron ja Lähetysseuralla myös lähettinä toimivan Titta Hämäläisen kanssa Tallinnan suomalaisella koululla, jonne Kansan Raamattuseuran Merja ja Esko Luukkonen olivat tulleet esittämään nukketeatteria. Koulun rehtori Regina Reinup tarjosi meille kahvia ja kertoi kuinka oli aikoinaan alottanut koulussa avustajana ja päätynyt vuosien saatossa nykyiseen asemaansa. Reinupia itseään hiukan huvitti se, että hän virolaisena johtaa suomalaista koulua, mutta minun mielestäni se on vain positiivinen asia. Virolainen osaa kielen, tuntee maan tavat ja syväkulttuurin ja pystyy näin hoitamaan koulunsa asioita nähdäkseni paljon jouhevammin.

 

Esitys meni loistavasti! Jotakin esityksen tasosta kertoo se, että esikoululaisista neljäsluokkalaisiin koostunut yleisö istui vajaan tunnin paikallaan ja kuunteli Raamattuun perustuvaa tarinaa mielenkiinnolla. Tarina eli jatkuvasti, eikä koskaan voinut olla varma mikä yllätys mistäkin laatikosta paljastuu.

Lounaan jälkeen lähdimme satamaan hakemaan Suomesta saapunutta apuväline- ja vaatelahjoituskuormaa. Pienikin fyysinen työ on aina tervetullutta vastapainoa normaalille ajatustyölle. Saatuamme apuvälineet varastoitua, suuntasimme tutustumaan LNÜ:n (EELK Laste- ja Noorsootöö Ühendus eli Viron kirkon lapsi- ja nuorisotyön yhdistys) toimintaan. Jos sanon, että siellä oli myynnissä kirjoja, arvaatte varmaan loput... 

Mopo ei karannut käsistä mitenkään totaalisesti, mikä oli kirjallisuuden hintatasoon nähden ihme.

Viron kirkossa nuorisotyö ei ole samalla tavalla organisoitua kuin Suomessa, eikä siihen ole mahdollisuuksiakaan. LNÜ tekee tärkeää työtä tukien seurakuntien nuorisotyöntekijöitä, kouluttamalla nuoria mm. lähetys- ja raamattukurssilla ja julkaisemalla materiaalia lapsi- ja nuorisotyön käyttöön. Viron pienessä kirkossa on tärkeää rohkaista ja kannustaa! Seurakunnissa ei kuitenkaan ymmärtääkseni aina haluta antaa vastuuta pappissäädyn ulkopuolelle. Täällä elää sitkeitä käsityksi mm. siitä, että vain papin rukoilema rukous voi olla pyhä ja oikea tai että kirkkomusiikki voi tarkoittaa vain urkuja. Pelkkä urkumusiikki ei kuitekaan taida puhua samaa kieltä nuorten kanssa. Silloin on ehkä helpompi valita vapaiden suuntien toiminta.

Nukketeatteriesityksen innoittamana hieman Hesekieliä:

Sest nõnda ütleb Issand Jumal: Vaata, mina ise otsin oma
lambaid ja hoolitsen nende eest. 
Otsekui karjane tunneb muret oma karja pärast, siis kui ta
on oma laialipillatud lammaste keskel, nõnda tunnen mina muret
oma lammaste pärast ja päästan need kõigist paigust, kuhu nad on
pillutatud pilvisel ja pimedal päeval. (Hes. 34:11-12)

"Olet tervetullut takaisin"

Lääne-Nigula kutsui jälleen kun torstaina edessä oli rovastikunnallinen kokous. En osaa ottaa kantaa, olisiko tällaiseen mahdollista päästä Suomessa ns. nobodyna, mutta olin kovin iloinen, että tällainen mahdollisuus täällä aukesi. Ohjaajaani on kiittäminen siitä, että olen saanut olla todella monenlaisessa toiminnassa mukana!


Aloitettuamme päivän jumalanpalveluksella ja kahvittelulla oli aika siirtyä raamattuopetukseen ja jakautua ryhmiin. Sain tutustua uuteen opetusmetodiin nimeltä Piiblit jagades, joka etenee seuraavasti:

1. Joku ryhmästä lukee tekstin ääneen. Muut kuuntelevat.

2. Kaikki ryhmän jäsenet lukevat tekstin itsekseen läpi ja valitsee sen kohdan/ne kohdat tekstistä, jotka häntä eniten puhuttelevat.

3. Jokainen ryhmän jäsen lukee muille sen osan tekstiä, jotka häntä sillä hetkellä eniten puhuttelivat.

4. Koko teksti luetaan jälleen ääneen niin, että yksi lukee ja muut ryhmän jäsenet yhtyvät lukemiseen niissä kohdissa, jotka kukin on valinnut itselleen tärkeimmäksi. (onko tämä enää suomea?)

5. Ryhmän jäsenet miettivät hetken hiljaa miksi juuri valittu kohta/valitut kohdat puhuttelivat häntä.

6. Ajatukset, kysymykset, kommentit tms. jaetaan koko ryhmän kesken. Muiden ajatuksista on suositeltavaa tehdä huomioita, jotka voi jakaa keskustelun edetessä.

7. Jokainen ryhmän jäsen koostaa jaettujen ajatusten pohjalta disposition tekstistä tehtävää saarnaa varten. Keskustelua. (Toim. huom! Paikalla oli joukko teologeja. Saarnan dispositon koostaminen ei ehkä ole toimivin juttu vaikkapa nuorten raamattutunnille...)
8. Joku ryhmästä pitää pienen loppurukouksen.

Olin samassa ryhmässä muun muassa lääninrovasti Tiit Salumäen kanssa ja kävimmekin hyvää keskustelua Joh. 11:47-53 -jakson pohjalta. Minä en vajavaisesta virostani tai puutteellisista eksegeetin taidoistani huolimatta jäänyt seuraajan osaan vaan osallistuin keskusteluun aktiivisesti. Jaettujen ajatusten pohjalta tekisi vaikka kymmenen saarnaa eri näkökulmista. Siinä sai nuori papinalku tärkeää oppia.

Lounaan jälkeen EELK:n perhetyön koordinaattorina toimiva ohjaajani piti esitelmän perhetyöstä. Suomessa olemme kirkon piirissä tottuneet vahvaan perhe- ja nuorisotyöhön, perheneuvontaan ja siihen, että apua on eri elämäntilanteissa saatavissa myös seurakunnasta. Virossa näin ei ole. Jotakin kertoo se, että jopa joillekin papeille täytyy perustella miksi joku ihmeen perhetyö on kirkossa edes tarpeellista. Pian esitelmän pohjalta keskusteltiin muun muassa siitä kannattaako perhekirkkoja järjestää, käyvätkö papit toimituskeskusteluita alttarille astelevien kanssa ja millaisessa suhteessa kirkon tulee julistaa ja palvella . Eräässä kommentissa myös mietittiin onko tällaisille kampanjoille mitään tarvetta, vaikka idea nimenomaan on luoda jotakin kestävää ja pitkäikäistä.

Toisaalta ymmärrän myös virolaispappien huolen siitä, että työtä tulee koko ajan lisää, eikä delegoimiseen pienissä ja taloudellisesti ahtaalla olevissa seurakunnissa usein ole mahdollisuuksia. Siksi tarvitaankin yhteistyötä niiden tahojen kanssa, jotka jo tekevät perhetyötä, esimerkkeinä valtio ja kansalaisjärjestöt. Työn on oltava kattavaa, sillä vain ongelmatilanteissa mukanaolo ei mielestäni ole ihmisen ja hänen elämänsä näkemistä kokonaisvaltaisesti - on annettava avaimia myös ongelmien ennaltaehkäisyyn ja jälkihoitoon. Näin mukaan tulevat esimerkiksi avioliittoleirit, pyhäkoulu- ja nuorisotyö sekä varsinainen perheneuvonta.

Päivä oli antoisa ja lämminhenkinen, vaikka ulkona paukkukin aamulla miltei kahdenkymmenen asteen pakkanen. Jälleen yksi hyvä kokemus Lääne-Nigulasta!