Viikko sitten maanantaina vietettiin loppiaisen lisäksi lähetyksen kirkkopyhää. Koska omat käsitykseni lähetystyöhöstä ovat muuttuneet parin viime vuoden aikana huimasti, ajattelin käsitellä omaa suhdettani lähetykseen muutamassa kirjoituksessa.
- Oletko ajatellut, että lähtisit lähetystyöhön?
- Ei se oo mun juttu.
Ensimmäiset tietoni lähetystyöstä sain rippikoulussa, mutta syvemmin tutustuin aiheeseen lukiossa. Muistan, että käsittelimme aihetta kehitysyhteistyön näkökulmaa painottaen. Tuolloin elin kristittynä hyvin sekavaa aikaa: olin mukana kristillisissä piireissä, joissa hengellisyyttäni lytättiin rajusti, käsitykseni Raamatusta olivat yksiselitteisen vääriä ja esimerkiksi erilaiset vaikeat hetket elämässäni selitettiin sillä, etten uskonut tarpeeksi. Jotenkin muutamat lähetystyöaiheiset keskustelut linkittyivät näihin tunnelmiin. Vaikka koinkin kaste- ja lähetyskäskyn velvoittavan kaikkia kristittyjä, pidin tärkeänä painottaa juuri sitä lähetystyön kehitysyhteistyöpuolta, sillä omat kokemukseni julistavasta kristillisyydestä olivat niin huonot.
Myönnän ajatusteni ja mielikuvieni olleen melko mustavalkoisia ja ankkuroituneen jonnekin 1800-luvulle tai kauemmas. Pakkokäännytys ja kulttuuri-imperialismi olivat ensimmäiset mielikuvani lähetystyöstä puhuttaessa. Kun kuulin tiedekunnan käytävällä kanssaopiskelijan kertovan lähetystyöhön liittyvistä unelmistaan, sisälläni nousi ihmeellinen vastareaktio. En sanonut mitään, mutta koin kummallista surua. Perheenjäseneni, joka tiesi minun olevan innostunut kansainvälisyydestä, ehdotti minulle lähetystyötä, mutta minä torppasin ajatuksen toteamalla, ettei se ollut minun juttuni. Rippikouluissa lähetystyöstä opettaessani halusin olla ammattimainen, enkä siksi tuonut omia lähetystyöhön liittyviä epäilyksiäni esille, mutta joku minua teemassa aina vähän kiusasi. Kun vielä tapasin erään kentällä olleen lähetin, joka puhui muiden uskontojen edustajista hyvin rakkaudettomasti, suruni vain syveni.
Vajaa pari vuotta sitten ystäväni ehdotti minulle Lähetysseuran esikoulutuskurssia. Vastareaktioni ei enää ollut yhtä kova, vaikkakin vaadin neljän kuukauden mietintäajan ennen kuin uskalsin tehdä päätöksen hakea kurssille. Syy, miksi lopulta päädyin kurssille ilmoittautumaan, oli havahtuminen omien mielikuvien perusteettomuuteen. Olen aina ollut innokas oppimaan uutta ja tietämään asioista mahdollisimman paljon. Miksi sitten olin valmis tekemään johtopäätöksiä lähetystyöstä ilman kouluttautumista, lähinnä mutu-fiilisten pohjalta? Ja vielä tärkeämpää: jos kerta pidin lähetystyötä kirkon perustehtävänä, kuinka välinpitämätön olisin tulevaa ammattiani ja Jumalan minulle osoittamaa kutsua kohtaan jos en lähtisi tutustumaan aiheeseen tarkemmin? Vaikka tulisinkin siihen tulokseen, ettei lähetystyö ole minua varten, ainakin päätökseni perustuisi johonkin.
Esikoulutukseen lähteminen pelotti. Koin sen uutena hengellisenä yhteisönä, jossa olisi jälleen vaara tulla lytätyksi väärien käsitysten, vajavaisen hengellisyyden tai muun vastaavan syyn nojalla. Onneksi pelkoni osoittautuivat aiheettomiksi ja jo ensimmäisen tapaamiskerran jälkeen koin löytäneeni tielle, jonka halusin katsoa loppuun asti. Syntyi valtava halu lähteä lähetyskentälle.
Suhteeni lähetystyöhön on muuttunut mustavalkoisesta harmaaseen: en rakenna sisäisiä suojamuureja lähetystyöstä puhuttaessa, mutten myöskään suhtaudu kaikkeen lähetystyö-nimikkeellä tehtävään työhön varauksettoman positiivisesti. Käsitykseni perustuvat tietoihin ja ymmärrän lähetyskentän monimuotoisuuden. Koen, että suhteeni lähetykseen on nykyään terve ja että tähän terveeseen suhteeseen kuuluu hyvistä puolista kiittäminen ja niiden tukeminen, mutta myös kyky tarvittaessa kritisoida sekä nähdä ja tunnustaa epäkohdat. Iloitsen siitä, kuinka Jumala on minua tässäkin asiassa vuosien saatossa kasvattanut. Uskon nyt aiempien käsitysteni ja kokemusteni auttavan minua esimerkiksi kohdatessani niitä, joiden ajatukset ovat samansuuntaisia kuin omani aikanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti