Tähendus sõnade taga

Näitä mainoksia oli jokaisessa paikassa, jolla oli vähäisintäkään tekemistä kirkon kanssa - se oli hienoa! Minä en kuitenkaan älynnyt ottaa kuvaa kun olisi ollut aikaa keskittyä, vaan räppäsin kiireessä tämän epämääräisen otoksen poistuessani metodistikirkon konsertista nunnien kanssa samaa matkaa.

Tuttu lähetti oli jo ennen matkaani kutsunut minut Tähendus sõnade taga -nimellä kulkevaan raamattuopetusiltaan. Otin kutsun ilolla vastaan ja tein matkasuunnitelmani pitäen silmällä sitä, että tiistai-ilta pyhitettäisiin pelkästään tälle tapahtumalle.

TST-iltoja on järjestetty 10. syyskuuta alkaen. Joka tiistai marraskuun lopulle asti ilta kokoaa Raamatusta kiinnostuneet Nõmmelle Tallinnan eteläpuolelle. Opettajiksi on saatu suomalaisia evankelistoja, joiden opetukset luonnollisesti tulkataan viroksi. Paitsi että odotin iltaa sen sisällön puolesta, tiesin että paikalla olisi paljon tuttuja harjoitteluajalta, joten myös siksi olin koko tiistain intoa ja virtaa täynnä.

Eikä minun tarvinnut pettyä. Päästyäni pihalle, kirkon avautuvista ovista tuli ulos tuttu lähettipariskunta ja sisältä löytyi lisää tuttuja, joiden kanssa sain vaihtaa kuulumisia. Harjoittelun jälkeen ajattelin monesti että näinköhän enää tapaan niitä ihmisiä, joden kanssa oli niin suuri ilo palvella, tehdä töitä ja keskustella. Viro on lähellä, mutta vaikka turistimatkoilla olisi mahdollisuus osallistua messuun tai muuhun seurakunnan tilaisuuteen, on hyvin epätodennäköistä että siellä olisi enemmän kuin yksi tai kaksi tuttua. TST-iltaan Jumala oli koonnut heitä miltei kaikki, joten mieli oli lievästi sanottuna kiitollinen.

Mutta sitten itse iltaan.

TST-illoissa keskitytään ajallisesti eniten musiikkiin ja opetukseen, mutta kolmas tärkeä elementti on rukous. Illat alkavat house bandin johtamilla yhteislauluilla, joiden jälkeen hiljennytään rukoukseen. Opetus on jaettu noin 20 minuutin mittaisiin osiin, joiden välillä ja jälkeen lauletaan. Laulut ovat TST-iltoihin kootusta lauluvihkosta, joka sisältää lauluja ainakin paikallisesta Nuoren seurakunnan veisukirjasta. Ilta päättyy rukousosaan, jossa esirukousta haluavat voivat tuomasmessutyyliin mennä esirukoilijan luokse kahdenkeskistä hetkeä varten. Muut toivotetaan tervetulleiksi kahville.

Illat ovat mielestäni loistava esimerkki tarpeeseen syntyneestä tapahtumasta. Kuten harjoitteluaikaisissa postauksissani ehkä vihjaisin, monelle virolaiselle Raamattu (ja sen lukeminen) ja rukous ovat asioita, jotka mielletään papin tehtäviksi. "En minä osaa rukoilla" on kommentti, jonka olen usein kuullut. Suomessakin moni varmasti ajattelee näin, mutta kristillisen perinteen ohkaisuus luo oman lisänsä näihin asioihin. Koen että tällaisessa tilanteessa raamattuopetuksessa on kaksi tärkeää asiaa:

1. Antaa tarpeeksi taustatietoa käsiteltävästä aiheesta, sen kontekstista ja siitä millaisia käsityksiä, tapoja tai erityispiirteitä Raamatun maailmassa on.
2. Se, että yllämainitut taustatiedot pysyvät tarpeeksi yleisellä tasolla, jotta ne auttavat ymmärtämään tekstiä, mutta eivät lyhyessä opetustuokiossa muodostu itseistarkoitukseksi, joka aiheuttaa kuulijalle informaatioähkyn (ja johtaa siihen, että lopulta kaikki on selitettävä auki) ja hautaa lopulta itse tekstin merkityksineen alleen.

Iltana jolloin itse olin läsnä, koin että opetuksessa keskityttiin toisaalta hieman liikaa eksegeettisiin yksityiskohtiin ja toisaalta liian vähän tekstin tulkintaan. Huomautettakoon, että paikalla oli  "sijainen", jonka tausta on lähetystyössä ja joka ei ollut kumpikaan edellämainituista evankelistoista. Olisin kaivannut lisää apua tekstin tulkintaan, jonka näkisin olevan tälle kohdeyleisölle tarpeen. Vasta viiden viimeisen minuutin aikana päästiin hermeneutiikkaan, ja omakohtaisiin ajatuksiin, joiden kautta teksti lähti saamaan lihaa luidensa ympärille. Opetuksen ei toki ole tarkoitus olla saarna - iltojen tarkoitus on todella olla raamattuopetusta, johon eksegeettinen taustatieto kuuluu olennaisena osana. Silti minusta tuntui, että illan teksti itsessään (Luuk. 22:5-38) jäi välillä unholaan ja fokus oli enemmän tekstin yleisteemoissa. Voi tosin olla, että taustani vuoksi kuuntelin opetusta vähän eri vinkkelistä kuin joku toinen paikallaolija. Opettaja oli kuitenkin valtavan sympaattinen ja lämminhenkinen ihminen, josta välittyi se kuinka mielellään hän oli paikalla. Ja vaikka hieman opetusta kritisoinkin, ei se missään nimessä jättänyt minua kylmäksi.

Summa summarum ilta teki minuun vaikutuksen. Suuri vapaaehtoisten joukko, johon kuului mm. juontajia, kahvinkeittäjiä, esirukoilijoita, muusikoita jne., muistutti jälleen siitä asenteesta mitä eniten ihailin Virossa (ja nyt vironkielisessä seurakuntatyössä): seurakunta muodostuu meistä kaikista, me olemme perhe. Matalan kynnyksen tapahtumille on tarvetta Suomessakin, mutta koen että Virossa niille on vieläkin suurempi tilaus. Siksi iloitsin nähdessäni Nõmmellä mukavasti väkeä ja toivon tapahtumalle paljon rukoustukea.


Makupalana loppuun:
TST-illat videoidaan ja ne löytyvät YouTubesta hakusanalla Tähdendus Sõnade Taga tai EELK Misjonikeskus. Suosittelen katsomaan! Väkevää opetusta, joka ei jätä eksegeettiäkään kylmäksi. Ja koska opetus tulee suomeksi ja viroksi, ei kielitaidon puuttumista voi käyttää tekosyynä. Näiden kautta voi varmasti oppia jotakin - myös kielestä ;-)

Kuin olisi kotiin tullut

Pari viikkoa sitten heräsin maanantaina tavallista aikaisemmin, keräsin kimpsuni ja kampsuni ja suuntasin kohti satamaa. En ollut harjoittelun jälkeen työ- ja opiskelukiireideni takia päässyt käymään Tallinnassa, joten jo ratikkamatka kohti Länsiterminaalia oli yhtä juhlaa.

Olin varannut huoneen Usuteaduse Instituutista, siis samasta paikasta jossa harjoitteluaikanikin asuin. Kun vastaanotossa emäntä toivotti tervetulleeksi takaisin, sain tutun huoneen ja tajusin jälleen olevani Virossa olin tirauttaa kyyneleen. Kuin olisin kotiin palannut - oi onnea!

Kauaa en huonettani ihastellut, vaanlaitoin tavarat paikoilleen, pakkasin laukun uudelleen ja suuntasin kaupungille selvittelemään operaattoriongelmia, kävelemään ja nauttimaan ihanasta syyssäästä. Olimme sopineet treffit tutun lähetin kanssa ja päivä parani entisestään kun näimme pitkästä aikaa. Pitkä lounas jälkkäreineen ja hyvine keskusteluineen virvoittivat matkalaisen entistä ehompaan kuntoon!

Tiistain kulutin asioita hoitamalla ja illalla suuntasin Nõmmelle, jonne Tallinnan keskystasta on noin 20 minuutin bussimatka. Päämääränäni oli eräs tapahtuma, josta kirjoittelen oman postauksensa myöhemmin.

Keskiviikkona kävin iltapäivällä Tallinnan metodistikirkolla hyväntekeväisyyskirppiksellä. Jälkikäteen jäin harmittelemaan, etten ostanut Kuka tiskaa tänään -nimeä kantanutta lautapeliä. Sehän oli kuin tehty minulle! Onnekseni ostin kuitenkin pari kirjasta, sillä kassalla sain kuulla että kirkolla olisi illalla konsertti. Jo tehdyt suunnitelmat saivat siis väistyä. Vielä metodistikirkon kirjakaupasta ostoksia itselle ja kummilapsille ja vaatteita vaihtamaan.

En ole koskaan pitänyt Tallinnan metodistikirkkoa mitenkään erityisen kauniina. Mutta onneksi pääsin käymään myös sisällä, sillä sieltä rakennus on hyvin selkeä ja kaunis.

Olen aina pitänyt klassisesta musiikista, etenkin livenä. Metodistikirkolle oli saatu kuorovieraita Latviasta sekä solisti Hong Kongista. Mukana oli toki myös virolaista osaamista. Paikalla oli ihan mukavasti väkeä ja esitykset olivat ensiluokkaisia. Menomatkalla kasvoille piiskannut sade ja sen kastelemat vaatteetkaan ei enää harmittaneet kun musiikki täytti ympäristön. Konnia ei paikalla ollut, mutta nunnia senkin edestä.

Torstain huippuhetkiä oli keskipäivän messu Jaanin kirkossa. Penkissä istuessani tajusin, etten ole koskaan ollut kyseisessä kirkossa ihan vain seurakuntalaisena. Teki hyvää hengähtää ristin äärellä neljä päivää kestäneen kävelyn jälkeen. Ehtoollinen toi kaivattua virvoitusta matkaan ja olo oli messun jälkeen suorastaan ylevöitynyt. Kun päivään lisättiin vielä hyvä ja pitkä keskustelu hyvän ja läheisen tuttavan kanssa, alkoi illalla koittava kotiinlähtö jo surettaakin. Viro on koti.

Kahdenlaista vapautta samassa kuvassa: Tallinnan Vapaudenaukiolla sijaisteva Jaanin kirkko risteineen edustaa Kristuksen kautta saatua vapautta synnin ja kuoleman vallasta, Vapaudenpatsas Viron vapautta.

Parasta matkalla olivat kohtaamiset ystävien ja tuttujen kanssa, arkisten asioiden hoitaminen viroksi ja viipyily ristin äärellä. Vähemmän mukavaa oli se, että löin itseäni kengällä naamaan.

Piibliring

Pari kuukautta sitten hihkuin työpöytäni ääressä riemusta: Facebookin uutisvirrassa huomasin Viro-instituutin ilmoituksen pian alkavasta keskustelukerhosta. Ideana olisi tapaamisen aikana keskustella sekä suomeksi että viroksi riippuen siitä millaisella kokoonpanolla oltaisiin koossa. Ajattelin että keskustelupiiri olisi hyvä keino paitsi tutustua uusiin ihmisiin, myös kohentaa harjoittelujakson jälkeen kovaa vauhtia rapistunutta kielitaitoa. Mahtavaa!

Keskustelukerhon alkua edeltävänä sunnuntaina suuntasin viroksi pidettyyn messuun ja sain kirkkokahvien yhteydessä mukaani vironkielisen seurakuntatyön ohjelman. Sitä selaillessani huomasin, että seuraavalla viikolla alkaisi raamattupiiri - viroksi, tietenkin. Päätin, että osin suomeksi vedettävän keskustelukerhon  sijaan olisi sittenkin mielekkäämpää lähteä keskustelemaan Raamatusta viroksi.

Kuva

Ensimmäisessä tapaamisessa olin kahdestaan vetäjän kanssa. Se ei tahtia haitannut, vaan juttua riitti kaikesta mahdollisesta. Tunnelma oli korkealla ja tuntui kuin olisin jälleen harjoitteluajalta tuttujen tuntemusten äärellä. Onnellisuus sisälläni lisääntyi miljoonanteen potenssiin siinä vaiheessa kun vetäjä kysyi haluaisinko auttaa häntä ja ottaa jatkossa vetovastuun raamattupiiristä. Tottakai halusin!

Muutaman viikon jälkeen en edelleenkään voi uskoa kuinka Jumala jälleen näytti hyvyytensä lähettämällä työhönsä. Joka toinen viikko kokoontuva piiri on tullut minulle valtaisan tärkeäksi ja haluan antaa sille parasta mahdollista. Piiriläiset, joita on ilokseni ollut enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, ovat tuoneet elämääni pienen keitaan, jossa saan puhua viroa, nauttia virolaisesta huumorintajusta ja olla jälleen niiden teemojen äärellä, jotka alkoivat harjoitteluaikana kiehtoa.

Ma olen rõõmus ja ilutsen sinus,
ma laulan kiitust sinu nimele,
Kõigekõrgem!  (Ps 9:3)

Etelänmatka jatkuu

Tasan puoli vuotta sitten painoin kotioven takanani kiinni, katsoin tyhjää olohuonettani ja mietin miten kummalliselta tuntui olla Suomessa. Kerääntyneitä posteja selaillessa, suomenkielisiä mainoksia ihmettelessä (ovessani ilmaistaan hyvin selkeästi, etten halua mainoksia) ja omia huonekaluja katsellessa tuntui kuin olisin ollut Salvador Dalín maalauksessa. Kaikki vaikutti kyllä tutulta ja tunnistettavalta, muttei kuitenkaan ihan oikealta tai omalta.

Jo Tallinnassa arvelin, että kotiinpaluu tulee aiheuttamaan minulle suuremman kulttuurishokin kuin saapuminen Viroon. Suomessa paluu arkeen tapahtui kuitenkin nopeasti: lähdin jo paluuta seuraavana aamuna messuavustajaksi, viimeisiä opintosuorituksia varten oli alettava tutkia ja kirjoittaa ja palo urheilemaan oli kova. Teki hyvää käydä Lähetysseuralla palautekeskustelussa, jossa sai tehdä yhteenvetoa tunnelmistaan ja ajatuksistaan ja vähän purkaa sydäntäänkin. Ehdin jo huokaista ettei mitään kulttuurishokkia ehkä tulisikaan.

Mutta ei se huokailu auttanut. Viikko kotiinpaluun jälkeen se sitten iski ja tajusin, että arki onkin jälleen Helsingissä. Oli hirveä tarve saada keskustella lähetyskentällä koetuista asioista, mutta huomasin, ettei ihmisillä ollut kovinkaan paljoa mielenkiintoa "pelkkää Viroa" kohtaan. Joku ihmetteli miten kulttuurishokki voi olla mahdollinen - olin ollut poissa vain yhdeksän viikkoa ja senkin ajan "melkein Helsingissä". Yritykset selittää eivät tuottaneet tulosta, joten pian minusta itsestänikin tuli ihmettelijä. Mutta eihän siinä mitään ihmeellistä ollut. Virossa työtoverit ja seurakuntalaiset muiden ohella saivat itseään ja kykyjään epäilleen teologin tuntemaan itsensä tervetulleeksi, tarpeelliseksi ja toivotuksi. Kun oli vaikkapa saanut kuulla tuoneensa lohtua ja hyvää mieltä köyhyyden ja elämän merkityksettömyyden kanssa painineen ihmisen elämään, tuntui yhdentekevältä kirjoittaa varhaiskristillisten tekstien ongelmista. Tai kun oli voinut niinkin pienellä asialla kuin tiskauksella, kahvin keittämisellä tai avustuskuormien purkamisella helpottaa toisen taakkaa, oli absurdia siirtyä siistiin toimitotyöhön. Kun kokee löytäneensä täydellisesti oman paikkansa, siitä irrotautuminen on henkisesti vaikeaa. Olen ollut Suomessa fyysisesti jo kuukausia, mutta edelleen minusta tuntuu että henkinen minäni on korkeintaan Suomenlahden puolivälissä.

Onneksi kristittynä kotinsa ja paikkansa löytää aina Jumalan luota. Messujen kautta on jollakin tavalla saanut tuntea olevansa yhteydessä tuttuihin kuvioihin kun tietää että samaa uskoa siellä lahden toisellakin puolella tunnustetaan tai että samat ehtoollisen asetussanat on tuttu pappi siellä juuri lausumassa. Jumalanpalveluksissa olen välillä rukoillut Isä Meidän automaattisesti viroksi ja kotona tapailen Taizé-lauluja samalla kielellä. Konkreettinen yhteys säilyy myös sosiaalisen median ja vaikkapa verkkolehtien tuella. Onneksi.

Vasta nyt alan hiljalleen aavistella miten syvästi yhdeksän viikkoa lähetyskentällä muutti minua - niin henkisesti, hengellisesti kuin ammatillisestikin. Muutos on ollut hyvä, enkä tiedä olisiko se ollut näin totaalinen ilman kotiinpaluun aiheuttamaa shokkivaihetta. Ehkä ei.

Etelänmatka jatkuu Viroon kohdistuvan rakkauden muodossa.

Jotta lähteminen olisi vaikeampaa

Niin se harjoittelu sitten loppui siihen Nissin seminaariopetukseen. Ajatuksenani oli, että sen ekstraviikon aikana, jonka Virossa vielä viettäisin, kirjoittaisin esseetä yliopistolle. Juu, en kirjoittanut sanaakaan. Viimeiseen viikkoon Tallinnassa mahtui kuitenkin yhtä ja toista sellaista, joka vaikeutti pelkkää ajatustakin lähtemisestä..

Maanantaina olin matkalla asunnolleni kun paikallinen seurakuntanuori juoksi minua kadun toiselta puolelta vastaan ja halasi. Vaihdoimme pikaisesti kuulumisia ja kun kerroin lähteväni seuraavana lauantaina Suomeen, tyttö oli hetken hiljaa ja sanoi sitten Tuo tieto sai minut nyt surulliseksi. Minusta tuntuu, että tämä vaikuttaa nyt siltä, että koitan tässä korottaa itseäni ja korostaa omaa erinomaisuuttani ja sitä kuinka kaikki Virossa sanovat ikävöivänsä minua. En kuitenkaan kerro näitä esimerkkejä siksi. Syy on yksinkertaisesti se, että tällaisissa tilanteissa sitä tuntee oikeasti olevansa itselleen sopivalla paikalla, Jumalan työtoverina ja jonkin merkityksellisen äärellä. En ajattele näissä tilanteissa asioita itseni kautta vaan niin, että minun kauttani Jumala on voinut tehdä jotakin, joka kantaa hedelmää.

Tiistaina pidimme ohjaajani kanssa oikein hedelmällisen palautekeskustelun. Saamani palaute oli analyyttista ja rakentavaa ja siitä saankin olla kiitollinen! Arviot toivat kyyneleet silmäkulmiini ja tekivät lähdöstä jotenkin vielä todellisemman - tässä tämä nyt oli. Haikein, mutta kiitollisin mielin lähdin suomalaisen seurakunnan tilaisuuteen, jossa olin vierailevana puhujana. Tällä kertaa puhe oli luonnollisesti suomeksi ja yleisönä mummoja, joiden kanssa sitten kahveilla jatkettiin jutustelua viroksi. Jo astuessani saliin sisään huokui päälleni tilaisuuden lämminhenkinen tunnelma, tiivis yhteisöllisyys ja elämänmyönteisyys. Olisin voinut olla kyseisten ihmisten kanssa vaikka koko päivän!

Keskiviikkona lähdin LNÜ:lle palauttamaan muutamia lainassani olleita tavaroita, hyvästelemään ja aikaa tappamaan. Kahvikupposten äärellä keskustelimme muun muassa suomalaisista ja virolaisista murteista ja ratkaisimme pienen dilemmani kesätyön suhteen. Kivaa oli ja kiva oli käydä myös iltapäivän päätteeksi ekovaatekaupassa hyvässä seurassa. Harmikseni jouduin jättämään kauppaan kivan mekon hintsusti liian pienen koon takia (M:ää ei ollut, höh) ja kauniin tunikan liian kovan hinnan vuoksi. Mutta hyvä tärppi Pärnu maanteellä, menkää kaikki sinne! Joo, tajuan kyllä, että tässä kohtaa olisi jokseenkin fiksua mainita kaupan nimi. Mutta minä onneton en muista sitä ja googlettamallakaan en nyt saanut asiaan selkoa.

Torstaina ja perjantaina luvassa oli lapsenvahtikeikkaa. Kivaa oli ja perjantaina kävimme myös syömässä Kamahousessa farewell -tunnelmissa. Hyvin omaperäinen paikka, suosittelen!

Lauantai valkenikin sitten harmaana ja sateisena. Enkä tällä koita maalailla sieluni ankeutta - sää oli ihan oikeasti melko synkeä. Lähdöstä, kotiinpaluusta ja lopputunnelmista myöhemmin.

Viimeinen viikonloppu

Kohtalokkaasta otsikosta huolimatta harjoitteluaikani viimeinen viikonloppu oli täynnä riemua, hyviä oppimiskokemuksia ja vähän tiskaamistakin...

Perjantaina oli aika hoitaa harjoitteluni viimeinen työtehtävä. Siispä otimme suunnaksi Nissin ja siellä järjestetyn nuortenohjaajien seminaarin. Matkalla pysähdyimme myös supermarketissa, jossa vähän ärsyynnyin 1,85 euroa maksaneesta luomuruisleivästä. Suomessa ei sillä hinnalla voisi moisesta tuotteesta unelmoidakaan...

Nississä järjestetty seminaari kesti koko viikonlopun, mutta me olimme mukana vain perjantaina. Pelattuamme Unoa, syötyämme ja leikittyämme muutaman tutustumisleikin aloitin opetustuokion nuoren itsetunnon tukemisesta. Pienen luennon jälkeen jakauduimme ryhmiin ja kiersimme keskustelupisteitä, joissa oli tarkoitus mm. pohtia miten yhteiskunta tukee nuoren elämää, mitä suuria haasteita tai kysymyksiä virolaisnuorilla nykyään on tai mikä on seurakunnan rooli nuoren omanarvontunnon kehityksessä ja sen tukemisessa.

Jostakin syystä, ehkä siitä kuuluisasta syystä X, tämä työtehtävä jännitti minua enemmän kuin yksikään aiemmistani - siis mukaanlukien saarnaaminen viroksi tai ensimmäinen puhe nuortenillassa. Mutta eipä mitään pelättävää lopulta ollutkaan ja onneksi keinovalikoimaani on vuosien saatossa ilmestynyt muutamia kikkoja, joilla jännitystä on hyvä lieventää (juu, ihan mentaalisia juttuja, taskumatti ei liityt tähän nyt millään tavalla). Illasta mieleen jäivät hyvät keskustelut mm. siitä, onko kahvi kermavaahdon kanssa hyvää ja miksi suomalaisten sukunimet ovat niin vaikeita. Summa summarum, mukaan tarttui paljon mukavaa muisteltavaa ja uusia tuttavuuksia. 

Lauantaina olin suuren dilemman edessä. Minulla olisi kaksi vaihtoehtoa menokseni, molemmat samaan aikaan, molemmat mielenkiintoisia. Olin pähkäillyt ratkaisuani monta päivää, mutta vasta lauantaina kun päädyin muutaman plus&miinus -listauksen lisäksi heittämään kolikkoa ja vetämään paperilapun hatusta, päädyin norjalaisen kulttuuri-illan sijaan lähtemään bändileirin palautepalaveriin. Se osoittautui lopulta hyväksi päätökseksi ja oli kiva päästä henkilökohtaisesti kiittämään tekijätiimiä siitä, että he uskoivat minulle vastuun hartauksista ja ottivat minut niin hyvin kaikkeen mukaan, vaikken musiikista mitään ymmärräkään. Ja hei, sainpa kerrankin tuntea olevani edes vähän fiksu osallistuttuani keskusteluun viiden muun, hyvin suulaan palaveeraajan rinnalla tasavertaisesti! Parempi myöhään ku ei milloskaan, eks see nii olegi? Niin ja alkuperäinen suunnitelmahan oli, että lähden lauantaina iltapäivästä takaisin Suomeen. Jatkoaika alkoi siis...

Ja sitten pääsemme sunnuntaihin. Ainakin toistaiseksi viimeistä kertaa määränpäänä oli Lääne-Nigula ja siellä vietetyt Lääne-Nigulan pastorin ja Lähetyskeskuksen johtajan Leevi Reinarun syntymäpäivät. Oli ihanaa nähdä tuttuja (ja miten ihanaa, että mulla on paikallisia tuttuja, joiden kanssa voin vitsailla ja keskustella ihan niitä näitä!) ja auttaa myös käytännön jutuissa kuten ruokien kattamisessa, kahvitarjoilussa ja siinä tiskauksessa. Enhän minä mitenkään sitä tiskausnakkia itselleni kärkkynyt, satuin vain keittiöön oikeaan aikaan... Tilaisuudessa pidettiin syvällisiä, ajatuksiaherättäviä ja hauskoja puheita, saimme nauttia musiikista ja nauttia hyvää ruokaa. Omassa pöytäseurueessani keskusteltiin autoista ja ja autourheilusta, joten jälleen minäkin saatoin osallistua keskusteluun. Syntymäpäivillä oli lämminhenkinen tunnelma. Korkea-arvoisistakaan vieraista huolimatta pönötystä ei pastoraatista löytynyt.

Henkilökohtaisesti tilaisuus oli myös hiukan haikea. Eräs Viron Lähetyskeskuksen työntekijä totesi minut nähdessään, että luuli minun olevan jo Suomessa. Selitin, että niinhän minun piti olla, mutten malttanut vielä lähteä. Surkuttelin myös sitä, että seuraavana lauantaina olisi ihan pakko lähteä, sillä sunnuntaina minulla olisi työtehtävä Helsingissä ehtoollisavustajana. Vieressä seisonut Leevi Reinaru katsoi minuun ja sanoi No, käyt jakamassa sen ehtoollisen ja tulet takaisin. Sanot siellä Helsingissä, että ystävät odottavat. Miten tällaista yhteisöä raaskii jättää?

Arkkipiispa siellä, täällä ja tien päällä

Pääsiäisen jälkeen alkoikin viimeinen viikkoni Virossa varsinaisen harjoittelun puitteissa. Maanantain ja tiistain vapaapäivät käytin itselleni epätyypillisesti käymällä kasvohoidossa, pedikyyrissä ja ihan vain ottamalla rennosti.

Keskiviikkona mentiin taas. Tällä kertaa suuntana oli Järvakandin rovastikunnallinen synodi. Päivä alkoi jumalanpalveluksella, jonka jälkeen nautittiin luonnollisesti kirkkokahvit. Menin piipahtamaan emäntien luona keittiössä kysymässä josko he tarvitsisivat apua tiskien tai muiden töiden kanssa, mutta sain vastaukseksi vain naurua, halauksen ja toteamuksen Ihanaa kun kysyt, mutta et sinä voi mitään tehdä. Synodissa alueen pastorit päivittivät oman seurakuntansa tilanteen kaikkien tietoon - mikä on ollut kehitys maksavien jäsenten määrässä, mitkä ovat seurakunnan suurimmat haasteet, mitä erityistä vuoden aikana oli tapahtunut, mitä uutta toimintaa olisi luvassa ja niin edelleen. Tällaisessa tilaisuudessa oli erittäin mielenkiintoista olla mukana! Myös arkkipiispa Andres Põder käytti puheenvuoron ja käsitteli niitä teemoja, jotka hän näkee koko EELK:n haasteiksi tällä hetkellä.

Sain myös itse osallistua synodin kulkuun. Paitsi että pääsin esittelemään itseni, olin äänioikeudettomana toinen ääntenlaskija kun mm. rovastikunnallista neuvostoa valittiin. Äänestykset pohjustettiin ohjeistuksella Hääli võib anda nii nagu süda kutsub. Sydäntään suositeltiin siis kuuntelemaan.

Synodin loputtua sain tiedon, että sillä kyydillä, jolla olin Järvakandiin tullut, en pääsisikään takaisin Tallinnaan. Hieman ehdin jo säikähtää että mitäs nyt, kunnes kyyti järjestyikin arkkipiispan kyydistä. Oikein mukava mies, jonka kanssa oli miellyttävä keskustella! Häneltä sain muun muassa nuhteet siitä, etten ole koskaan käynyt Lapissa - se ei kuulemma ole kovin suomalaista...

Torstaina oli vuorossa kokoustamista. Tallinnan teologisessa instituutissa (Usuteaduse Instituut, UI) keskusteltiin hyvä tovi perhetyöstä innostuneessa ja innovatiivisessa ilmapiirissä. Vaikkei panokseni taaskaan ollut tietomäärän puutteesta johtuen kovin suuri, oli suuri ilo olla mukana ja tulla kaikesta huolimatta huomioiduksi. Välillä on kyllä ollut sellainen olo, että virolaiset pitävät minua jotenkin erityisen tyhmänä kun olen niin paljon asiakeskusteissa hiljaa. No, ehkä tämäkin on niitä lähetystyön haasteita - kuinka suostua siihen, että palasta omaa osaamistaan joutuu tietyllä tavalla luopumaan ainakin hetkellisesti kun kieli tai konteksti vaihtuu.

UI:lta kiipesimme Toompealle, jossa oli vuorossa tapaaminen arkkipiispa Põderin kanssa. Minut nähdessään hän totesi huvittuneesti Me näimme eilen, me näemme jälleen tänään!