Olen löytänyt uuden harrastuksen. Se on toisalta myös harmi, sillä tätä kyseistä lajia on Suomessa paljon vaikeampi harrastaa, eikä onnistunut suoritus aiheuta läheskään yhtä suurta voitonriemua. Onneksi Tallinna on lähellä, joten ihan en joudu tätä kuninkaallisten lajia jättämään, vaikka kotiin joudunkin palaamaan.
Uutta harrastusta varten tarvitsee yleensä ostaa jotakin, niin nytkin. Olen nimittän ottanut päivittäiseksi puuhakseni jutella kassatyöntekijöiden ynnä muiden myyjien kanssa. Niille, jotka ihmettelevät mitä ihmeellistä tässä nyt sitten on, kerrottakoon seuraavaa:
Virossa, Latviassa, Liettuassa ja ymmärtääkseni myös Venäjällä on hyvin toisenlainen palvelukulttuuri kuin meillä Suomessa. Siinä missä meillä opetetaan kunnioittamaan asiakasta asenteella "asiakas on aina oikeassa", täällä ei kumarrella. Tilanne on toki nyt hieman muuttunut ja esimerkiksi nuoret ja erikoiskauppojen myyjät tai tarjoilijat ravintoloissa ovat hiukan toista maata kuin Maximan kassalla kuudettatoista vuottaan istuva täti. Silti meininki on täällä aika erilaista kuin mihin olen lähikaupassani tottunut. Jotain kertoo sekin, että kun McDonald's aikoinaan laajensi Venäjälle, firmalla oli pieniä ongelmia siinä, miten yhdistää sen toimintaperiaatteeseen kuulunut amerikkalainen happyhappyjoyjoy-palvelu ja venäläinen jurotus. Muutama vuosi sitten Liettuassa ollessamme minä ja ystäväni saimme makoisat naurut kivikasvoisista asiakaspalvelijoista aina ruokakaupassa käydessämme: Jos myyjät ylipäätään sanoivat sanaakaan, he mumisivat sen partaansa (naisetkin, ajatelkaa!) eikä heidän ilmeensä värähtänytkään vaikka ympärillä olisi tapahtunut mitä. Kerran näimme taukoaan viettävän myyjän nauravan ja olimme varmoja, että iltaan mennessä hän varmasti saisi potkut.
Virossa tervehditään paljon useammin kuin Liettuassa. Moni myyjä jopa puhuu niin, että äänen kuulee kassapöydän yli ja yhä useampi myös artikuloi selkeästi. Viroa taitamattoman suomalaisenkin on helppo ymmärtää mitä häneltä kysytään kun myyjä pyytää kliendikaartia. Toisaalta minulle on jo tämän harjoittelun aikana tuhahdeltu, muristu ja kysymyksiini on jätetty vastaamatta. No mut hei, ei se mitään - näistä tilanteista syntyy hienoja tarinoita! Keran jouduin oikein jännittämään kelpaako maksuksi antamani käteisraha myyjälle, joka katsoi seteliä pitkään kuin inhoten ja otti sen sitten hyvin vastentahtoisesti. Enkä maksanut sille normaalista taskussani pyörivällä viisisatasella ja sain ihan järkevästi takaisin, joten kyse tuskin oli vaihtorahojen vähyydestä.
Olen kuitenkin kiusannut kassatätejä juttelemalla heille aina jotakin, kyselemällä ja kommentoimalla. Parasta on ollut se, että toisinaan keskusteluyhteys syntyy ja sitä kautta saatan saada tilaisuuden kertoa miksi olen suomalaisena Virossa. Sellaista lähetystä arjessa.
On minulla tosin itsekäskin syy ja lupaan, että asetan keskusteluissa myös itseni epämukavuusalueelle. Tällaisissa tilanteissa pääsen treenaamaan kielitaitoani ja kielikorvaani ja toisaalta vuorovaikutukseen tavallisten virolaisten kanssa. Huvittavimpia ovat olleet ne hetket kun minä suomalaisena pyydän viroksi myyjältä neuvoa ja myyjä vastaa minulle venäjäksi höystäen vastaustaan muutamalla vironkielisellä sanalla. Asiat ovat kuitenkin aina tulleet hoidetuksi ja tilanteet selvinneet. Kansainvälistä touhua.
On ollut tärkeää huomata kuinka paljon rohkeammin käytän viroa nyt kuin tänne tullessani. Kaikki se kannustus, positiivinen palaute ja sydämellisyys, jota olen osakseni saanut on saanut minut huolettomammaksi ja siis jo etsiytymäänkin tilanteisiin, joissa vastaan voi tulla minkälaista tekstiä vaan.
Suomalaisille annan hyvin painokkaasti sen ohjeen, että älkää (pliis!) aloittako palvelutilanteita suomeksi, ellette ole aivan tuhannen varmoja siitä, että teitä palveleva ihminen osaa suomea. Maailma on muuttunut sen verran, ettei suomalaisuus ole täällä enää yhtä suuressa huudossa kuin parikymmentä vuotta sitten. Päivittäin tulee eteeni tilanteita, joissa suomalaisten sikamainen käytös ärsyttää minua: olen nähnyt kuinka tarjoilijaa nöyryytetään huonosta suomenkielen taidosta, kuinka vaaditaan viroa ja venäjää puhuvalta myyjältä palvelua suomeksi ja niin edelleen. Se on epäkohteliasta. Täällä osataan englantia ja suomeakin voi käyttää, jos paikallinen tekee aloitteen siihen suuntaan. Sitä paitsi Virossa paljon matkaavan suomalaisen on aivan liian helppo opetella edes muutama yksinkertainen fraasi viroksi - se avaa aivan toisenlaisen yhteyden. Esimerkiksi Haapsalussa, jossa käy paljon suomalaisia, minulle sanottiin, että on ihana kuulla, että edes joku suomalainen on opetellut viroa.
torstai 7. maaliskuuta 2013
Break the silence
Olen aina ollut huono kirjoittamaan itsestäni tai esimerkiksi menneestä päivästäni. Aina kun olen yrittänyt kirjoittaa päiväkirjaa, olen kyllästynyt jo ennen kuin olen saanut ensimmäistäkään tekstiä valmiiksi. Siksi monien päiväkirjamerkintöjeni lopussa on kesken jäänyt lause ja tikku-ukko. Huomaan tämän blogin kanssa olevan pitkälti samoin. Minusta tuntuu toisinaan, että kirjoitan tätä lähinnä itselleni ja koska minä elän nämä tapahtumat ihan reaaliajassa, miksi selostaa enempää. Samasta syystä olen huono ottamaan kuvia: mikään kuva ei voi korvata kokemusta, jonka paikanpäällä saa. Värit ja mittasuhteetkin ovat usein aivan vääristyneet. Olen aiemmin rakastanut kuvausta, joten ehkä syy on aivan umpisurkeassa kamerassani.
Mahdollinen lukijani, pahoittelen tätä taukoa. Toisaalta luulen, että kunhan aikanaan palaan Suomeen ja saan pienen etäisyyden näihin kysymyksiin, alan nähdä niin sanottua isoa kuvaa paremmin ja silloin on mahdollista kirjoittaa temaattisempia juttuja "mitä tein tänään" -tyyppisten sepustusten sijaan. Yliopistoihminen minussa kaipaa analyyttisempaa otetta, jota ei kirjoituksissani vielä ole ollut.
Nyt teen parannuksentekoa ja kirjoitan muutaman jutun putkeen - ilman tikku-ukkoja.
Õnnistust, Jumal olgu teiega!
Mahdollinen lukijani, pahoittelen tätä taukoa. Toisaalta luulen, että kunhan aikanaan palaan Suomeen ja saan pienen etäisyyden näihin kysymyksiin, alan nähdä niin sanottua isoa kuvaa paremmin ja silloin on mahdollista kirjoittaa temaattisempia juttuja "mitä tein tänään" -tyyppisten sepustusten sijaan. Yliopistoihminen minussa kaipaa analyyttisempaa otetta, jota ei kirjoituksissani vielä ole ollut.
Nyt teen parannuksentekoa ja kirjoitan muutaman jutun putkeen - ilman tikku-ukkoja.
Õnnistust, Jumal olgu teiega!
torstai 28. helmikuuta 2013
Ap. t. 5:38-39
Tere, tere jälle! Kuidas teil läheb?
Tämä viikko on tuonut mukanaan uskomattomia mahdollisuuksia, harvinaisen hyvän vapaapäivän, yhden maakuntareissun ja paljon onnellisuutta. On oltava Jumalalle kiitollinen.
Maanantain vapaapäivän vietin lähes kokonaan ulkona. Lämpimässä kevättalven auringonpaisteessa oli lähdettävä kävelylle, kiivettävä Toompealle ja koluttava vanhan kaupungin pikkukatuja. Yllätin itseni, enkä ollut kertaakaan eksyksissä. Vapaapäiväksi maanantai oli todella onnistunut! Ainoa miinus päivässä oli sama kuin tässä reilun viikon mittaan muutenkin: vasen olkapääni ja lapani ovat olleet parhaimmillaankin vain vähän kipeitä, pahimmillaan ne ovat valvottaneet öisin. Ongelma ei ole uusi, mutta nyt se ei ole aiempien kertojen tapaan lähtenyt fysioterapeutilta aikanaan saaduilla jumppaohjeilla. Mutta näillä on mentävä!
Tiistaina lähdimme HopLopin tallinnalaiseen versioon eli Skypark-trampoliiniliukumäkipelipuistoon. Ensin itsesuojeluvaistoni huusi päässäni niin kovaa, etten oikein uskaltanut kokeilla tavallisia hyppyjä kummempia temppuja, mutta onneksi sain eräästä 8-vuotiaasta hyvän opettajan ja sitten sitä mentiinkin. Silti pieni alemmuuskompleksi iski kun samaan aikaan paikallaolleet voimistelijatytöt tekivät vaikka minkälaisia voltteja, kärrynpyöriä ja hyppyjä. Tunne oli sama kuin eräällä capoiera -tunnilla vuosia sitten: brasilainen opettaja teki voltteja, käveli käsillään ja meni jos minkälaiseen solmuun, kääntyi sitten meihin päin ja totesi Nau juu duu. Joo, tee ihan keskenäsi vain.
Vaikka aamupäivä trampalla oli hauska ja hyvää liikuntaakin, oli päivän ehdoton kohokohta illalla järjestetty palaveri, jossa käsiteltiin Länsi-Virossa noin kuukauden kuluttua järjestettävää kristillistä bändileiriä. Minun ei olisi vapaapäiväni takia ollut pakko osallistua, mutta koska olen leirille lähdössä ja vapaapäiviäkin inhoan, ei päätös ollut vaikea. Minut otettiin joukkoon erittäin hyvin mukaan, vaikka musiikkitietämykseni on jossakin absoluuttisen nollapisteen tuolla puolen. Ihmiset olivat sydämellisiä, kehuivat kielitaitoani ja kysyivät mielipiteitäni leiripäivien teologisiin osioihin, joiden toteutukseen sainkin sitten vapaat kädet. Tuli kovin rohkaistunut ja tervetullut olo ja mahdollisuus vastuunkantoon teki ihmeitä ammatti-identiteetille. Virolaiset, joiden kanssa olen työskennellyt, osaavat kyllä kannustaa! Suomalaisilla saattaisi olla jotakin opittavaa..
Keskiviikko alkoi yhdeksälta aamulla kun Viron lähetyskeskuksen tiloissa alkoi Tallinnan kaikille pastoreille järjestetty ekumeeninen aamiainen. Ajatelkaa nyt miten upea tilaisuus! Olin erittäin kiitollinen saadessani osallistua ja tavata erittäin mukavia ihmisiä. Tilaisuuksia järjestetään kuukausittain eri kirkkokuntien tiloissa ja agendalla on luonnollisesti aina eri aiheita. Tällä kertaa meille esiteltiin kymmenen kirkkokuntaa sisäänsä sulkevaa Viron kirkkojen neuvostoa, sen historiaa, toimintaperiaatteita ja esimerkiksi julkaisuja. Esitys oli mielenkiintoinen, mutta se ei suinkaan ollut aamupalan vaikuttavinta antia. Sitä eivät olleet edes aamiaisella tarjoillut appelsiinit.
Reilu viikko sitten julkisuuteen tuli tieto, että eräs Tallinnan keskeisimmissä seurakunnissa vaikuttava kirkkoherra on vapaamuurari. Tieto on kyllä julkinen, mutta jostakin syystä en haluaisi paljastaa henkilön nimeä tässä. Tuntuu, että häneen on jo luettu tarpeeksi ennakkoluuloja. Kyseinen pastori, kutsuttakoon häntä nyt vaikka nimellä Pastori Õ, on joutunut melkoisen ryöpytyksen kohteeksi vastattuaan suoraselkäisesti hänelle yksityisessä kirjeenvaihdossa esitettyyn kysymykseen Kuulutko sinä vapaamuurareihin. Erääseen hänen seurakuntansa messuun oli moni jättänyt tulematta ja toisen messun kutsuttu vieras perui saapumisensa.
Olen tavannut Pastori Õ:n muutamia kertoja, olen tehnyt hänen kanssaan vain hyvin vähän töitä. Silti hän on tehnyt minuun vaikutuksen. En voi sanoa tuntevani kyseistä henkilöä mutta kuultuani hänestä niin paljon hyvää ja nähtyäni kuinka hän kohtelee kanssaihmisiään ja hoitaa seurakuntaansa, oli kovin voimakas kokemus nähdä hänen puolustavan itseään ja selvittävän asiaansa kollegoidensa edessä. Kaikesta näki, että tilanne oli hänelle vaikea. Pastori Õ osoitti jälleen suoraselkäisyytensä todetessaan, ettei ole nähnyt liikkeessä mitään sellaista, mikä olisi ristiriidassa hänen kristillisen uskonsa kanssa, eikä siksi näe mitään syytä jättää liikettä. Pastori Õ pohti, miksi veli kääntyy kristillisessä yhteisössä veljeään vastaan (yksityisen kirjeenvaihdon toisen osapuolen vuotama tieto). Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki lause En minä tarvitse yhdenkään ihmisen hyväksyntää, minä tarvitsen vain Kristusta. Minä haluan sulkea Pastori Õ:n ja hänen seurakuntansa tilanteen rukouksiini.
Päivä jatkui kokouksella lähetyskeskusta johtavan Lääne-Nigulan seurakunnan pastorin Leevi Reinarun johdolla. Tiedän toistavani itseäni aivan liikaa (saisin nuhteet ja viikon jalkapuuta lukion äidinkielenopettajaltani), mutta jälleen sain hämmästellä miten hyvin minut otettiin vastaan, miten minun pysymisestäni mukana kokouksen kulussa huolehdittiin ja miten paljon minua kannustettiin. En ollut vain tuolintäyttäjä, vaan osallistuja. Kokouksen jälkeen juttelimme vielä Leevi Reinarun kanssa kahden kesken. Lyhytkin keskustelutuokio oli uskomattoman antoisa ja antoi luottamusta omaan tekemiseen. Minä se vaan tykkään tästä harjoittelusta!
Keskiviikko ei suinkaan päättynyt tähän. Lähdin vielä Lähetysseuran lähettien Anu ja Juha Väliahon ja lähetyskeskuksen tiedottajan Piret Riimin kanssa Saeun kautta Haapsaluun, joka sijaitsee Viron länsirannikolla, noin 15 kilometriä aiemmin mainitusta Lääne-Nigulasta eteenpäin. Matkalla kävimme viehättävässä tienvarsipubissa syömässä pelmeenejä ja siis myös tutustumassa Sauelle rakennettuun uuteen nuorisokeskukseen.
Haapsalussa teimme pienen kiertoajelun. Paikka on erittäin kaunis ja erityisesti kesällä se kukoistaa, joskin luulen siellä silloin olevan aivan liikaa suomalaisia minun makuuni. Auringonlaskun nähtyämme suuntasimme kirkolle, jossa järjestettiin seurakuntakoulu vapaaehtoisille. Kävimme läpi Jeesuksen ihmisyyttä ja jumaluutta. En ollut aiemmin käynyt Haapsalussa, joten vaikka sain tietää reissusta vasta melko pian ennen sille lähtöä, olin iloinen päästessäni taas näkemään Virosta muutakin kuin Tallinnan. Lisäksi sain puhua päivän aikana lähestulkoon vain viroa, joten siltäkin osin olo oli kuin voittajalla. Ette varmaan arvanneet, mutta sain niin paljon kannustusta, etten enää edes jaksanut välittää pienistä kauneusvirheistä kieliopissa.
Keskiviikon työpäivä oli yli 13 tuntia pitkä, mutta se ei haitannut minua pätkääkään, eikä olo yöllä kotiin palatessa ollut edes väsynyt. Täällä on niin hyvä olla! Sitä paitsi, tulevana kirkon työntekijänä tällaisia päiviä ei oikein voikaan säikähtää.
Tämä viikko on tuonut mukanaan uskomattomia mahdollisuuksia, harvinaisen hyvän vapaapäivän, yhden maakuntareissun ja paljon onnellisuutta. On oltava Jumalalle kiitollinen.
Maanantain vapaapäivän vietin lähes kokonaan ulkona. Lämpimässä kevättalven auringonpaisteessa oli lähdettävä kävelylle, kiivettävä Toompealle ja koluttava vanhan kaupungin pikkukatuja. Yllätin itseni, enkä ollut kertaakaan eksyksissä. Vapaapäiväksi maanantai oli todella onnistunut! Ainoa miinus päivässä oli sama kuin tässä reilun viikon mittaan muutenkin: vasen olkapääni ja lapani ovat olleet parhaimmillaankin vain vähän kipeitä, pahimmillaan ne ovat valvottaneet öisin. Ongelma ei ole uusi, mutta nyt se ei ole aiempien kertojen tapaan lähtenyt fysioterapeutilta aikanaan saaduilla jumppaohjeilla. Mutta näillä on mentävä!
 |
| Joku ei taas ole ottanut tekstiinsä liittyviä kuvia... Tässä kuitenkin maanantain kävelyllä otettu kuva muutamaan otteeseen mainitusta Jaanin kirkosta. |
Tiistaina lähdimme HopLopin tallinnalaiseen versioon eli Skypark-trampoliiniliukumäkipelipuistoon. Ensin itsesuojeluvaistoni huusi päässäni niin kovaa, etten oikein uskaltanut kokeilla tavallisia hyppyjä kummempia temppuja, mutta onneksi sain eräästä 8-vuotiaasta hyvän opettajan ja sitten sitä mentiinkin. Silti pieni alemmuuskompleksi iski kun samaan aikaan paikallaolleet voimistelijatytöt tekivät vaikka minkälaisia voltteja, kärrynpyöriä ja hyppyjä. Tunne oli sama kuin eräällä capoiera -tunnilla vuosia sitten: brasilainen opettaja teki voltteja, käveli käsillään ja meni jos minkälaiseen solmuun, kääntyi sitten meihin päin ja totesi Nau juu duu. Joo, tee ihan keskenäsi vain.
Vaikka aamupäivä trampalla oli hauska ja hyvää liikuntaakin, oli päivän ehdoton kohokohta illalla järjestetty palaveri, jossa käsiteltiin Länsi-Virossa noin kuukauden kuluttua järjestettävää kristillistä bändileiriä. Minun ei olisi vapaapäiväni takia ollut pakko osallistua, mutta koska olen leirille lähdössä ja vapaapäiviäkin inhoan, ei päätös ollut vaikea. Minut otettiin joukkoon erittäin hyvin mukaan, vaikka musiikkitietämykseni on jossakin absoluuttisen nollapisteen tuolla puolen. Ihmiset olivat sydämellisiä, kehuivat kielitaitoani ja kysyivät mielipiteitäni leiripäivien teologisiin osioihin, joiden toteutukseen sainkin sitten vapaat kädet. Tuli kovin rohkaistunut ja tervetullut olo ja mahdollisuus vastuunkantoon teki ihmeitä ammatti-identiteetille. Virolaiset, joiden kanssa olen työskennellyt, osaavat kyllä kannustaa! Suomalaisilla saattaisi olla jotakin opittavaa..
Keskiviikko alkoi yhdeksälta aamulla kun Viron lähetyskeskuksen tiloissa alkoi Tallinnan kaikille pastoreille järjestetty ekumeeninen aamiainen. Ajatelkaa nyt miten upea tilaisuus! Olin erittäin kiitollinen saadessani osallistua ja tavata erittäin mukavia ihmisiä. Tilaisuuksia järjestetään kuukausittain eri kirkkokuntien tiloissa ja agendalla on luonnollisesti aina eri aiheita. Tällä kertaa meille esiteltiin kymmenen kirkkokuntaa sisäänsä sulkevaa Viron kirkkojen neuvostoa, sen historiaa, toimintaperiaatteita ja esimerkiksi julkaisuja. Esitys oli mielenkiintoinen, mutta se ei suinkaan ollut aamupalan vaikuttavinta antia. Sitä eivät olleet edes aamiaisella tarjoillut appelsiinit.
Reilu viikko sitten julkisuuteen tuli tieto, että eräs Tallinnan keskeisimmissä seurakunnissa vaikuttava kirkkoherra on vapaamuurari. Tieto on kyllä julkinen, mutta jostakin syystä en haluaisi paljastaa henkilön nimeä tässä. Tuntuu, että häneen on jo luettu tarpeeksi ennakkoluuloja. Kyseinen pastori, kutsuttakoon häntä nyt vaikka nimellä Pastori Õ, on joutunut melkoisen ryöpytyksen kohteeksi vastattuaan suoraselkäisesti hänelle yksityisessä kirjeenvaihdossa esitettyyn kysymykseen Kuulutko sinä vapaamuurareihin. Erääseen hänen seurakuntansa messuun oli moni jättänyt tulematta ja toisen messun kutsuttu vieras perui saapumisensa.
Olen tavannut Pastori Õ:n muutamia kertoja, olen tehnyt hänen kanssaan vain hyvin vähän töitä. Silti hän on tehnyt minuun vaikutuksen. En voi sanoa tuntevani kyseistä henkilöä mutta kuultuani hänestä niin paljon hyvää ja nähtyäni kuinka hän kohtelee kanssaihmisiään ja hoitaa seurakuntaansa, oli kovin voimakas kokemus nähdä hänen puolustavan itseään ja selvittävän asiaansa kollegoidensa edessä. Kaikesta näki, että tilanne oli hänelle vaikea. Pastori Õ osoitti jälleen suoraselkäisyytensä todetessaan, ettei ole nähnyt liikkeessä mitään sellaista, mikä olisi ristiriidassa hänen kristillisen uskonsa kanssa, eikä siksi näe mitään syytä jättää liikettä. Pastori Õ pohti, miksi veli kääntyy kristillisessä yhteisössä veljeään vastaan (yksityisen kirjeenvaihdon toisen osapuolen vuotama tieto). Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki lause En minä tarvitse yhdenkään ihmisen hyväksyntää, minä tarvitsen vain Kristusta. Minä haluan sulkea Pastori Õ:n ja hänen seurakuntansa tilanteen rukouksiini.
Päivä jatkui kokouksella lähetyskeskusta johtavan Lääne-Nigulan seurakunnan pastorin Leevi Reinarun johdolla. Tiedän toistavani itseäni aivan liikaa (saisin nuhteet ja viikon jalkapuuta lukion äidinkielenopettajaltani), mutta jälleen sain hämmästellä miten hyvin minut otettiin vastaan, miten minun pysymisestäni mukana kokouksen kulussa huolehdittiin ja miten paljon minua kannustettiin. En ollut vain tuolintäyttäjä, vaan osallistuja. Kokouksen jälkeen juttelimme vielä Leevi Reinarun kanssa kahden kesken. Lyhytkin keskustelutuokio oli uskomattoman antoisa ja antoi luottamusta omaan tekemiseen. Minä se vaan tykkään tästä harjoittelusta!
Keskiviikko ei suinkaan päättynyt tähän. Lähdin vielä Lähetysseuran lähettien Anu ja Juha Väliahon ja lähetyskeskuksen tiedottajan Piret Riimin kanssa Saeun kautta Haapsaluun, joka sijaitsee Viron länsirannikolla, noin 15 kilometriä aiemmin mainitusta Lääne-Nigulasta eteenpäin. Matkalla kävimme viehättävässä tienvarsipubissa syömässä pelmeenejä ja siis myös tutustumassa Sauelle rakennettuun uuteen nuorisokeskukseen.
Haapsalussa teimme pienen kiertoajelun. Paikka on erittäin kaunis ja erityisesti kesällä se kukoistaa, joskin luulen siellä silloin olevan aivan liikaa suomalaisia minun makuuni. Auringonlaskun nähtyämme suuntasimme kirkolle, jossa järjestettiin seurakuntakoulu vapaaehtoisille. Kävimme läpi Jeesuksen ihmisyyttä ja jumaluutta. En ollut aiemmin käynyt Haapsalussa, joten vaikka sain tietää reissusta vasta melko pian ennen sille lähtöä, olin iloinen päästessäni taas näkemään Virosta muutakin kuin Tallinnan. Lisäksi sain puhua päivän aikana lähestulkoon vain viroa, joten siltäkin osin olo oli kuin voittajalla. Ette varmaan arvanneet, mutta sain niin paljon kannustusta, etten enää edes jaksanut välittää pienistä kauneusvirheistä kieliopissa.
Keskiviikon työpäivä oli yli 13 tuntia pitkä, mutta se ei haitannut minua pätkääkään, eikä olo yöllä kotiin palatessa ollut edes väsynyt. Täällä on niin hyvä olla! Sitä paitsi, tulevana kirkon työntekijänä tällaisia päiviä ei oikein voikaan säikähtää.
sunnuntai 24. helmikuuta 2013
Ysiviis
Otsikosta huolimatta tällä tekstillä ei ole mitään tekemistä jääkiekkomestaruuksien kanssa. Kyse on tietenkin siitä, että tänään, 24.2.2013 Viro täyttää 95 vuotta!
Päivä alkoi messulla Jaanin kirkossa, jossa toimin ehtoollisavustajana. Matkalla messuun sain hieraista silmiäni kun Viron presidentti käveli vastaani kadulla. Siis missä muualla valtionpäämies kävelee juhlajumalanpalvelukseen rennosti jutustellen?
Sakastiin mennessäni minut otettiin hyvin vastaan ja kirkkoherra Jaan Tammsalu huolehti, että varmasti saisin messuohjelman ja virsikirjan. Aluksi minulle ei meinannut löytyä sopivan lyhyttä albaa, mutta entinen sotilaspastori lainasi ystävällisesti omaansa. Hieman suurihan se oli, mutta pole midagi! Kyseinen herrasmies antoi minulle myös opiskelua koskeva ohjeen: Aloita väitöskirjasi ennen kuin olet 60-vuotias! Pidän mielessä. Avustamiseni Jaanin messussa oli sikäli minulle iso juttu, ettei seurakunnan messuissa oikeastaan käytetä maallikoavustajia - esimerkiksi tänään muut avustajat olivat minua ja seurakunnassa pitkään töitä tehnyttä ohjaajaani lukuunottamatta pappeja ja seurakunnan johtohahmoja.
Olen Suomessa avustanut lukuisia ehtoollisia, mutta uusi paikka ja jumalanpalveluskulttuuri jännittivät hieman. Oman lisänsä toi se, että Jaanin seurakunta on Tallinnassa hyvin kukoistava ja perinteitä vaaliva. Toisaalta, olisinpa minä mokannut kuinka pahasti tahansa, olisi sakramentin arvo silti säilynyt. Joten pelko pois!
Kokemus oli erittäin hyvä. Eroavaisuuksia suomalaiseen messujärjestykseen verrattuna tietysti oli, mutta koska olen tottunut eri seurakuntien ja pappien kanssa erilaisiin toteutustapoihin, oli helppo pysyä mukana tässäkin messussa. Tietysti myös käynnit Alppilan seurakunnan vironkielisissä messuissa ja täällä muutamat jumalanpalveluskokemukset ovat luoneet pohjaa kun esimerkiksi virolaiset versiot messulauluista ovat tulleet tutuiksi.
Messu Jaanissa pidettiin lyhyenä, sillä Vapaudenaukiolla, jonka äärellä Jaanin kirkko sijaitsee, alkoi puoliltapäivin itsenäisyyspäivän paraati. Paikalla olikin paljon väkeä ja kaunis auringonpaiste tarjosi upeat puitteet juhlille. Nautimme tunnelmasta Eesti hümniin asti ja jatkoimme sitten matkaa Sakuun.
Sakussa sijaistee palvemaja - pieni omakotitaloon pystytetty kotikirkko/rukoushuone. Osallistuimme ensin pyhäkouluun, joka oli tunnelmaltaan ihanan kodikas ja yhteisöllinen (toistuuko tämä sana kuvauksissani jo liikaa?) Ensin kirkkosalissa oli pieni opetusosio, jota seurasi kotimaantuntemukseen perustuva ristikko ja pieni askarteluhetki talon yläkerrassa. Ja mitä olisi syntymäpäiväjuhla ilman tarjoiluja? Sakussa saimme lämpimiä voileipiä, suklaata ja kakkua. Pyhäkoulun jälkeen oli vuorossa Emmaus-messu kirkkosalissa. Messun ideana on osallistaa etenkin nuoria seurakuntalaisia messun toteutukseen. Kynnys on matala, eikä kotikutoinen tunnelma luo turhia paineita kenellekään. Tilaisuudessa oli jotakin hyvin alkuseurakuntamaista ja viehätyinkin konseptista kovin.
Sakusta olikin jo kiire takaisin Jaanin kirkkoon, jossa järjestettiin Tuomasmessu. Minä vietin messun kirkon eteläsalissa pitäen pyhäkoulua, josta karkasin tosin hetkeksi ehtoollista saamaan. Tänään onkin palveltu Jumalaa kolmen messun verran ja ravittu itseä kristityn matkalla kolmen ehtoollisen voimin. Mikä on parempaa?
Sen sijaan, että olisin kirjoittanut itsenäisyyspäivän merkityksestä, Viron nykyisestä yhteiskunnallisesta tilanteesta tai haasteista, päädyin kirjoittamaan vain omasta päivästäni. Hassua priorisointia. Lupaan kuitenkin tarttua vielä edellämainittuihinkin teemoihin.
Ilusat vabariigi aastapäeva, head iseseisvuspäeva ja palju õnne sünnipäevaks, kallis Eesti!
Päivä alkoi messulla Jaanin kirkossa, jossa toimin ehtoollisavustajana. Matkalla messuun sain hieraista silmiäni kun Viron presidentti käveli vastaani kadulla. Siis missä muualla valtionpäämies kävelee juhlajumalanpalvelukseen rennosti jutustellen?
 |
| Presidentti Ilveksestä en ehtinyt kuva napata, enkä toisaalta viitsinyt huudella hänelle poseerauspyyntöjäkään. Mutta tässä yksi lippukulkue, joita näytti olevan useampiakin. |
Sakastiin mennessäni minut otettiin hyvin vastaan ja kirkkoherra Jaan Tammsalu huolehti, että varmasti saisin messuohjelman ja virsikirjan. Aluksi minulle ei meinannut löytyä sopivan lyhyttä albaa, mutta entinen sotilaspastori lainasi ystävällisesti omaansa. Hieman suurihan se oli, mutta pole midagi! Kyseinen herrasmies antoi minulle myös opiskelua koskeva ohjeen: Aloita väitöskirjasi ennen kuin olet 60-vuotias! Pidän mielessä. Avustamiseni Jaanin messussa oli sikäli minulle iso juttu, ettei seurakunnan messuissa oikeastaan käytetä maallikoavustajia - esimerkiksi tänään muut avustajat olivat minua ja seurakunnassa pitkään töitä tehnyttä ohjaajaani lukuunottamatta pappeja ja seurakunnan johtohahmoja.
Olen Suomessa avustanut lukuisia ehtoollisia, mutta uusi paikka ja jumalanpalveluskulttuuri jännittivät hieman. Oman lisänsä toi se, että Jaanin seurakunta on Tallinnassa hyvin kukoistava ja perinteitä vaaliva. Toisaalta, olisinpa minä mokannut kuinka pahasti tahansa, olisi sakramentin arvo silti säilynyt. Joten pelko pois!
Kokemus oli erittäin hyvä. Eroavaisuuksia suomalaiseen messujärjestykseen verrattuna tietysti oli, mutta koska olen tottunut eri seurakuntien ja pappien kanssa erilaisiin toteutustapoihin, oli helppo pysyä mukana tässäkin messussa. Tietysti myös käynnit Alppilan seurakunnan vironkielisissä messuissa ja täällä muutamat jumalanpalveluskokemukset ovat luoneet pohjaa kun esimerkiksi virolaiset versiot messulauluista ovat tulleet tutuiksi.
Messu Jaanissa pidettiin lyhyenä, sillä Vapaudenaukiolla, jonka äärellä Jaanin kirkko sijaitsee, alkoi puoliltapäivin itsenäisyyspäivän paraati. Paikalla olikin paljon väkeä ja kaunis auringonpaiste tarjosi upeat puitteet juhlille. Nautimme tunnelmasta Eesti hümniin asti ja jatkoimme sitten matkaa Sakuun.
Sakussa sijaistee palvemaja - pieni omakotitaloon pystytetty kotikirkko/rukoushuone. Osallistuimme ensin pyhäkouluun, joka oli tunnelmaltaan ihanan kodikas ja yhteisöllinen (toistuuko tämä sana kuvauksissani jo liikaa?) Ensin kirkkosalissa oli pieni opetusosio, jota seurasi kotimaantuntemukseen perustuva ristikko ja pieni askarteluhetki talon yläkerrassa. Ja mitä olisi syntymäpäiväjuhla ilman tarjoiluja? Sakussa saimme lämpimiä voileipiä, suklaata ja kakkua. Pyhäkoulun jälkeen oli vuorossa Emmaus-messu kirkkosalissa. Messun ideana on osallistaa etenkin nuoria seurakuntalaisia messun toteutukseen. Kynnys on matala, eikä kotikutoinen tunnelma luo turhia paineita kenellekään. Tilaisuudessa oli jotakin hyvin alkuseurakuntamaista ja viehätyinkin konseptista kovin.
Sakusta olikin jo kiire takaisin Jaanin kirkkoon, jossa järjestettiin Tuomasmessu. Minä vietin messun kirkon eteläsalissa pitäen pyhäkoulua, josta karkasin tosin hetkeksi ehtoollista saamaan. Tänään onkin palveltu Jumalaa kolmen messun verran ja ravittu itseä kristityn matkalla kolmen ehtoollisen voimin. Mikä on parempaa?
Sen sijaan, että olisin kirjoittanut itsenäisyyspäivän merkityksestä, Viron nykyisestä yhteiskunnallisesta tilanteesta tai haasteista, päädyin kirjoittamaan vain omasta päivästäni. Hassua priorisointia. Lupaan kuitenkin tarttua vielä edellämainittuihinkin teemoihin.
Ilusat vabariigi aastapäeva, head iseseisvuspäeva ja palju õnne sünnipäevaks, kallis Eesti!
Drink!
Ennen vapaapäivän referointia minun on vielä täydennettävä muutamia ajatuksia viime postauksessa esiteltyyn vankilavierailuun. Lukiessani juttua jälkikäteen tajusin, etten ehkä kuvannut vankilan realismia kovin hyvin. Tallinnan vankila on siis auttamattomasti vanhentunut sen sijaan, että se olisi vain pienen päivittämisen tarpeessa. Ikivanha vankila ei pysty tarjoamaan vangeille ihmisarvoista kohtelua, vain liian ahtaat tilat liian suurelle ihmismäärälle. Minulle on jäänyt hieman epäselväksi, miten EU suhtautuu tilanteeseen.
Sitten siihen vapaapäivään. Lauantaina sain vieraita Suomesta. Vieraideni toiveesta suuntasimme saman tien syömään Tallinnan Väike Karjalla sijaitsevaan Drink Bar & Grilliin. Olin käynyt kyseisessä paikassa syömässä pari vuotta sitten hampurilaisen, jonka muistin loistavaksi. Vieraani muistivat hehkutukseni, eikä ruokapaikkaa tarvinnut miettiä. Ruoka ei tuottanut pettymystä - valtaisa annos kustansi vain noin 6 € ja oli maistuva, joskaan ei ihan paastonajan ruokaa. Kahvittelun ja pienen kaupunkikierroksen jälkeen olikin jo aika saattaa vieraat kotimatkalle. Sisälläni läikähti lämpimästi kun lähdin kävelemään satamasta takaisin kohti kotia - elämäni on nyt täällä! Tallinna on hetken aikaa koti.
Illalla tunsin oloni hyvin turvalliseksi kun vanha kaupunki oli täynnä sotilasajoneuvoja ja armeijan väkeä - seuraavan päivän itsenäisyyspäivä näkyi. Valmistautuminen on tietysti alkanut jo aiemmin ja esimerkiksi Viron liput ovatkin kuluneen viikon ajan suorastaan kukkineet kaupungissa.
Sitten siihen vapaapäivään. Lauantaina sain vieraita Suomesta. Vieraideni toiveesta suuntasimme saman tien syömään Tallinnan Väike Karjalla sijaitsevaan Drink Bar & Grilliin. Olin käynyt kyseisessä paikassa syömässä pari vuotta sitten hampurilaisen, jonka muistin loistavaksi. Vieraani muistivat hehkutukseni, eikä ruokapaikkaa tarvinnut miettiä. Ruoka ei tuottanut pettymystä - valtaisa annos kustansi vain noin 6 € ja oli maistuva, joskaan ei ihan paastonajan ruokaa. Kahvittelun ja pienen kaupunkikierroksen jälkeen olikin jo aika saattaa vieraat kotimatkalle. Sisälläni läikähti lämpimästi kun lähdin kävelemään satamasta takaisin kohti kotia - elämäni on nyt täällä! Tallinna on hetken aikaa koti.
Illalla tunsin oloni hyvin turvalliseksi kun vanha kaupunki oli täynnä sotilasajoneuvoja ja armeijan väkeä - seuraavan päivän itsenäisyyspäivä näkyi. Valmistautuminen on tietysti alkanut jo aiemmin ja esimerkiksi Viron liput ovatkin kuluneen viikon ajan suorastaan kukkineet kaupungissa.
 |
| Jälleen yksi digikuvauksen merkkiteoksia! No, idea lienee selvä - paljon raskasta ajoneuvokalustoa ja maastopukuista väkeä. |
perjantai 22. helmikuuta 2013
Kristus kaikille
Tervist!
Eilen päiväohjelmassamme oli vierailu Tallinnan vankilaan, jossa meitä isännöi luterilainen vankilapappi Ülo Vaher. Mahdollisuuksia vankilavierailun sisällöstä olisi ilmeisesti ollut muitakin, mutta koska en aiemmin ollut käynyt vankilassa, oli hyvä saada ihan vain opastettu kierros ja tietoa vankilapapin työstä.
Tallinnan vankila on perustettu vuonna 1919 ja vaikkei minulla ole vertailukohtaa, uskallan sanoa, että ikä ja huono kunto näkyvät selvästi. Nähtyäni Suomen vankiloita vain televisiosta, ymmärrän hyvin miksi virolaiset vangit haaveilevat lomasta suomalaisessa vankilassa. Ülo Vaher kertoikin, että hänen tullessaan vankilaan töihin vuonna 2008 puhuttiin, että uusi vankila otettaisiin käyttöön vuonna 2011. Nyt, vuonna 2013, suunnitelma on, että rakentaminen aloitettaisiin 2016.
Tallinnan vankilassa on noin 1 147 vankia, joista tuomion saaneita on 659. Vangeilla on muun muassa päivittäin ulkoilumahdollisuus, heillä on liikuntatilat ja mahdollisuus opiskeluun viron tai venäjän kielellä. Lisäksi vangeilla on mahdollisuus saada tavata psykologia, sosiaalityöntekijää tai pappia.
Vankilassa työskentelee useampikin vankilapappi, jotta eri kirkkokuntien edustajilla olisi mahdollisuus saada tavata oman kirkkokuntansa edustajaa. Vapaat suunnat kasvattavat vankilassakin suosiotaan ja suuri venäläisvankien määrä takaa sen, että ortodoksisuus näkyy vahvasti. Ülo Vaher kertoi itse järjestäneensä vankilassa mm. rippikoulua ja kastaneensa ihmisiä jumalanpalvelusten lisäksi. Työ ei kuitenkaan ole helppoa, eikä vankilapapiksi Virossa ole tunkua.
Kunniaa tai hohtoa ei työstä löydy, mutta minuun teki suuren vaikutuksen Ülo Vaherin nöyryys työnsä edessä - hän esimerkiksi totesi, että häneltä kesti kolme vuotta päästä sisään vankilan työympäristöön, tapoihin ja käytäntöihin. Vankila kun on hiukan toisenlainen työympäristö kuin tavallinen seurakunta. Erityisen kovaa minuun kolahti hänen toteamuksensa siitä, että Kristus on vankejakin varten. Suomessa minua on viime vuosina suuresti kiusannut kirkossakin yleistynyt ajatus diakonian ja lähimmäisenrakkauden kuulumisesta vain tietylle ryhmälle. Että diakonia muka kuuluisi vain diakoneille tai diakoniatyön papeille. Eikä, vaan ihan kaikille kristityille! Minua suututtaa yhteiskunnallinen trendi, jossa auttaminen ulkoistetaan - kun maksat tarpeeksi, aukeaa paikka palvelutalosta, eikä sinun tarvitse itse uhrata aikaasi tai ajatuksiasi lähimmäisesi hyväksi.
Vankilasta minulla ei luonnollisestikaan ole kuvia.
Tänään päivä alkoi Tallinnan kansainvälisellä koululla, jossa oli pieni juhla sunnuntaina vietettävän Viron itsenäisyyspäivän kunniaksi. Ohjelmistossa oli muun muassa runonlausuntaa ja käsikellokuoron esitys. Kansainvälisessä koulussa on ihanan yhteisöllinen tunnelma - kaikki tuntevat toisensa ja juttelevat keskenään.
Koululta matka jatkui Toompealle, jossa kiersimme Kirkkohallituksen tiloissa ja kävimme Tallinnan vaikuttavassa, 1200-luvulta peräisin olevassa tuomiokirkossa. Miehitysmuseoon menimme samaan aikaan päiväkotiryhmän kanssa, joten museon lipunmyynnissä todettiin meillekin No, eiköhän me tehdä niin, että tänään tämä on teille ilmainen. Kiitti!
Tänään illalla on vielä ohjelmistossa vierailu Mustamäen seurakunnan Taizé palvuksessa, jota odotankin innolla. Innolla odotan myös huomista vapaapäivää (joista normaalisti en pidä), sillä silloin saan vieraita lahden toiselta puolelta.
Eilen päiväohjelmassamme oli vierailu Tallinnan vankilaan, jossa meitä isännöi luterilainen vankilapappi Ülo Vaher. Mahdollisuuksia vankilavierailun sisällöstä olisi ilmeisesti ollut muitakin, mutta koska en aiemmin ollut käynyt vankilassa, oli hyvä saada ihan vain opastettu kierros ja tietoa vankilapapin työstä.
Tallinnan vankila on perustettu vuonna 1919 ja vaikkei minulla ole vertailukohtaa, uskallan sanoa, että ikä ja huono kunto näkyvät selvästi. Nähtyäni Suomen vankiloita vain televisiosta, ymmärrän hyvin miksi virolaiset vangit haaveilevat lomasta suomalaisessa vankilassa. Ülo Vaher kertoikin, että hänen tullessaan vankilaan töihin vuonna 2008 puhuttiin, että uusi vankila otettaisiin käyttöön vuonna 2011. Nyt, vuonna 2013, suunnitelma on, että rakentaminen aloitettaisiin 2016.
Tallinnan vankilassa on noin 1 147 vankia, joista tuomion saaneita on 659. Vangeilla on muun muassa päivittäin ulkoilumahdollisuus, heillä on liikuntatilat ja mahdollisuus opiskeluun viron tai venäjän kielellä. Lisäksi vangeilla on mahdollisuus saada tavata psykologia, sosiaalityöntekijää tai pappia.
Vankilassa työskentelee useampikin vankilapappi, jotta eri kirkkokuntien edustajilla olisi mahdollisuus saada tavata oman kirkkokuntansa edustajaa. Vapaat suunnat kasvattavat vankilassakin suosiotaan ja suuri venäläisvankien määrä takaa sen, että ortodoksisuus näkyy vahvasti. Ülo Vaher kertoi itse järjestäneensä vankilassa mm. rippikoulua ja kastaneensa ihmisiä jumalanpalvelusten lisäksi. Työ ei kuitenkaan ole helppoa, eikä vankilapapiksi Virossa ole tunkua.
Kunniaa tai hohtoa ei työstä löydy, mutta minuun teki suuren vaikutuksen Ülo Vaherin nöyryys työnsä edessä - hän esimerkiksi totesi, että häneltä kesti kolme vuotta päästä sisään vankilan työympäristöön, tapoihin ja käytäntöihin. Vankila kun on hiukan toisenlainen työympäristö kuin tavallinen seurakunta. Erityisen kovaa minuun kolahti hänen toteamuksensa siitä, että Kristus on vankejakin varten. Suomessa minua on viime vuosina suuresti kiusannut kirkossakin yleistynyt ajatus diakonian ja lähimmäisenrakkauden kuulumisesta vain tietylle ryhmälle. Että diakonia muka kuuluisi vain diakoneille tai diakoniatyön papeille. Eikä, vaan ihan kaikille kristityille! Minua suututtaa yhteiskunnallinen trendi, jossa auttaminen ulkoistetaan - kun maksat tarpeeksi, aukeaa paikka palvelutalosta, eikä sinun tarvitse itse uhrata aikaasi tai ajatuksiasi lähimmäisesi hyväksi.
Vankilasta minulla ei luonnollisestikaan ole kuvia.
Tänään päivä alkoi Tallinnan kansainvälisellä koululla, jossa oli pieni juhla sunnuntaina vietettävän Viron itsenäisyyspäivän kunniaksi. Ohjelmistossa oli muun muassa runonlausuntaa ja käsikellokuoron esitys. Kansainvälisessä koulussa on ihanan yhteisöllinen tunnelma - kaikki tuntevat toisensa ja juttelevat keskenään.
 | |
| Pahoittelen huonoa kuvaa! Kirkkohallituksen kappelissa oli kauniit seinämaalaukset, joille tämä kuva ei tee oikeutta. |
 |
| "Kiitämme suurta Stalinia onnellisesta lapsuudesta." Joo, mitäköhän tähänkin sanoisi. |
Tänään illalla on vielä ohjelmistossa vierailu Mustamäen seurakunnan Taizé palvuksessa, jota odotankin innolla. Innolla odotan myös huomista vapaapäivää (joista normaalisti en pidä), sillä silloin saan vieraita lahden toiselta puolelta.
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
Lammuttaja Ralf
Tänään oli ihan hirveän raskas työpäivä. Tällaisia ei ihminen kovin montaa yhteen menoon voi jaksaa!
Aamulla lähdimme lähettien raamattupiiriin hieman Tallinnan ulkopuolelle. Meitä oli koolla hyvä joukko ja nautimme Väliahojen lähettipariskunnan hyvistä tarjoiluista. Ohjaajani mies Tero aloittelee Viron kirkon piirissä apuvälinelainaamoa vähävaraisille ja tätä työtä meidän oli tarkoitus lähteä aloittelemaan piirin jälkeen. Vaan kuinkas sitten kävikään! Emme päässeet työtiloihin sisään, joten apuvälinelainaamon hommat vaihtuivat käyntiin musiikkiliikkeessä ja kahvitteluun keskustassa. Hukkaan ei aika mennyt, sillä keskustelimme pitkät tovit lähetystyön arjesta, haasteista ja hengellisen elämän kysymyksistä.
Kävimme vielä katsomassa Tallinnan laululavaa, johon näin talvella on pykätty mm. luistelukenttä, ja haimme muun Ruotsalan perheen mennäksemme syömään. Ravintolassa syntyi ajatus elokuvahetkestä ja pian istuimmekin koko konkkaronkka katsomassa Lammuttaja Ralf -nimistä animaatiota. Elokuva oli oikein onnistuneesti tehty, joskin 3D-lasit hiukan painoivat herkkää nenääni ja katsoin loppuosan elokuvasta ilman niitä.
Jotta päivä ei menisi uhan lonkanvetämiseksi, olen viettänyt loppuiltaa käännöshommissa - aiemmassa postauksessa mainittuun suomalaiseen projektiin keräämiäni tietoja tässä vironnan.
Huomenna onkin luvassa vierailu vankilaan. Yritän välttää lähtöruutuja.
Aamulla lähdimme lähettien raamattupiiriin hieman Tallinnan ulkopuolelle. Meitä oli koolla hyvä joukko ja nautimme Väliahojen lähettipariskunnan hyvistä tarjoiluista. Ohjaajani mies Tero aloittelee Viron kirkon piirissä apuvälinelainaamoa vähävaraisille ja tätä työtä meidän oli tarkoitus lähteä aloittelemaan piirin jälkeen. Vaan kuinkas sitten kävikään! Emme päässeet työtiloihin sisään, joten apuvälinelainaamon hommat vaihtuivat käyntiin musiikkiliikkeessä ja kahvitteluun keskustassa. Hukkaan ei aika mennyt, sillä keskustelimme pitkät tovit lähetystyön arjesta, haasteista ja hengellisen elämän kysymyksistä.
 | |
| Erinomaisen maistuva latte Komeet -kahvilassa oli ilo myös silmälle. Tälle vasemmalle. |
Kävimme vielä katsomassa Tallinnan laululavaa, johon näin talvella on pykätty mm. luistelukenttä, ja haimme muun Ruotsalan perheen mennäksemme syömään. Ravintolassa syntyi ajatus elokuvahetkestä ja pian istuimmekin koko konkkaronkka katsomassa Lammuttaja Ralf -nimistä animaatiota. Elokuva oli oikein onnistuneesti tehty, joskin 3D-lasit hiukan painoivat herkkää nenääni ja katsoin loppuosan elokuvasta ilman niitä.
 |
| Talvinen laululava. Etualalla virolaisen kuorojohtajan patsas. Muistan tietysti kuorojohtajan nimen, mutten viitsi kertoa sitä teille. Tulkaa ite ottamaan selvää! |
Jotta päivä ei menisi uhan lonkanvetämiseksi, olen viettänyt loppuiltaa käännöshommissa - aiemmassa postauksessa mainittuun suomalaiseen projektiin keräämiäni tietoja tässä vironnan.
 | |
| Kääntäjän rakkaat apulaiset. |
Huomenna onkin luvassa vierailu vankilaan. Yritän välttää lähtöruutuja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)