perjantai 15. maaliskuuta 2013

"Musiikkia kuunnellaan korvilla, mutta ylistysmusiikkia sydämellä"

Olen kertakaikkisen rakastunut Tallinnan kansainväliseen kouluun. Heti ensimmäisestä kerrasta kun kävin siellä on koulun yhteisöllinen ja lämmin henki tullut selväksi. Se koulu on kuin suuri perhe! En tiedä kuinka monella vanhemmista tai opettajista on mitään käryä siitä kuka minä olen, mutta se ei ole estänyt heitä ottamasta minua mukaan vitsailuun tai toimintaan. Tietysti minua viehättää myös mahdollisuus opiskella englanniksi, enkä tietenkään ole katkera, ettei itselläni sitä ollut. En varmasi ole! Mutta kuitenkin...

Kansainvälisessä päivässä sain leikkiä pullantuoksuista Suomi-neitoa. Ohjelmassa oli nimittäin ruokamaistiaiset, jossa oli mahdollisuus maistaa eri maiden ruokia. Suomalaisina tarjosimme luonnollisesti ruotsalaista herkkua - korvapuusteja! Meidän vieressämme olivat ruotsalaiset, joiden pöydässä oli kauniiden kookos-suklaapallojen lisäksi mitäpä muutakaan kuin korvapuusteja. No, huumoriahan siitä tilanteesta syntyi ja yksi jos toinenkin maistelija kyseli mitä eroa on suomalaisella ja ruotsalaisella korvapuustilla. Olin leiponut suomalaisia versioita edellispäivänä pitkälle yöhön, joten ainakin sitä takinaa oli vaivattu hyvin! Maisteluissa oli mukana myös esimerkiksi kokista kermavaahdolla, pelmeenejä, sushia, skonsseja, croissanteja ja kirjavaa koiraa. Palun, siitä vaan maita arvailemaan!

Kuva: Google


Päivään mahtui myös lippukulkue ja konsertti. Lisäksi jokainen kansallisuus sai hoidettavakseen toimintapisteen. Suomen osalta se oli luonnollisesti Angry Birds-peli, jonka ohjaajani mies oli rakentanut. Lintuja heitelleet lapset olivat aivan innoissaan pelistä ja taisipa sitä joku aikuinenkin kokeilla. Toivottavasti kukaan ei säikähtänyt kun etukäteen leikilläni kuvailin tätä real life-versiota huoneeksi, joka on täynnä vihaisia lokkeja... Pitäisi varmaan osata olla asiallisempi.

Päivä koululla oli pitkä, mutta päivä kokonaisuutena ei suinkaan loppunut siihen. Lähdimme nimittäin vielä ajamaan Lääne-Nigulaan, jossa järjestettiin Checkpoint -nimellä kulkeva nuortenilta. Oli ihana nähdä nuorten yhteishenkeä; huomata, että minulla on jo paikallisiakin tuttuja, joita moikata; osallistua, keskustella ja kuunnella nuoria. Oli mielenkiintoista keskustella 16-vuotiaiden kanssa, jotka kertoivat olevansa perheensä ainoita kristittyjä ja kirkon jäseniä. Illan teemana oli Musiikin voima ja pääsimmekin miettimään mm. hengelliseen musiikkiin liittyviä kysymyksiä illan opetuksellisessa osuudessa.

Päivän mittaan kasvanut väsymys loisti poissaolollaan kun tunnelma nuorten kanssa oli niin hyvä! Vapaaehtoiset nuoret kantavat tapahtuman järjestämisessä isoa vastuuta ja hoitavat työnsä erittäin hyvin! Ei olekaan ihme, että kerran kuussa järjestettäviin iltoihin tulee porukkaa myös muualta kuin lähialueilta.  Hyvin hoidetusta nuorisotyöstä kasvaa toivoakseni myös uusia ihmisiä kirkon työhön.

Ilta päättyi iltahartauteen Lääne-Nigulan kirkossa, joka oli valaistu kynttilöin. Minun hengellisyydelleni tuollaiset meditatiiviset hetket ovat tärkeitä ja kokemus olikin hyvin voimakas.

Kõik misjonärid ühes koos - üks, kaks, koli, neli!

Maaliskuun alussa vietimme Tallinnan Lähetyskeskuksella lähetystyöntekijöiden päivää. Mukana olivat kaikki keskuksen Viroon kutsumat lähetit, minä ja pari täällä työskentelevää norjalaista vapaaehtoista.

Aluksi vaihdettiin luonnollisesti kuulumiset. Oli mukava kuulla eri lähettien ja työntekijöiden kokemuksia omasta työstään, siitä mitä he tällä hetkellä tekevät ja niin edelleen. Olen kiitollinen ohjaajalleni siitä, että olen saanut osallistua monenlaiseen ja myös käytännössä nähdä mitä kaikkea Viron kirkon piirissä tehdään, mutta oli myös mukava kuulla lähettien omia kokemuksia. Puheenvuorot eivät olleet keskenään ihan tasapainossa, mutta jonkinlaisen käsityksen kaikkien tilanteesta sai. Minäkin sain puheenvuoron, enkä unohtanut kertoa kuinka kiitollinen olen kaikesta täällä kokemastani. Minua lämmitti kehotus tulla pian takaisin! Jos Jumala suo, niin minun tahdostani se ei ainakaan ole kiinni..

Tilaisuudessa puheenvuoron sai myös EELK:n (Eesti Evangeelne Luterlik Kirik) ulkosuhteista vastaava Kadri Põder, joka itseasiassa samalla on Viron kirkon ulkosuhteet, koska muita työntekijöitä ei sillä saralla ole. On uskomatonta, miten paljon ja tärkeää työtä pienillä resursseilla voidaankaan tehdä! Põder kertoi suhteiden kehittymisestä vuosien varrella ja esimerkiksi Viron kirkon jäsenyyksistä erilaisissa neuvostoissa (esim. Kirkkojen Maailmanliitto, ekumeeninen Viron kirkkojen neuvosto sekä Luterilainen Maailmanliitto). Suhteita ulkomaille luodaan muun muassa ystävyysseurakuntatoiminnan (what a jawbreaker!) kautta ja esimerkiksi suhteet Englantiin ovat hiljalleen tiivistyneet.



Tervehdyksensä toivat myös kaksi virolaista pappia, jotka puheenvuoroissaan käsittelivät lähetystyötä Viron kirkossa. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että lähetystyön ja -työntekijän ehdottomasti tärkein tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomasti. Paikallisten tekijöiden ja toimijoiden tukeminen, rohkaiseminen ja auttaminen on tärkeää, jotta paikallinen kirkko voisi löytää sille parhaat toimintamallit. Kontekstuaalisuuden - sen, mikä toimii missäkin - ymmärtää parhaiten paikallinen. Viron pieni kirkko tarvitsee apua toteuttaakseen niitä tehtäviä, joita sille kirkkona kuuluu, mutta se ei saa tarkoittaa sitä, että esimerkiksi suomalaiset tulevat ja tuovat omassa kotiseurakunnassaan toimineen mallin esimerkiksi Tallinnaan. On löydettävä se kieli ja formaatti, joka saa tallinnalaisen lähtemään kotoaan kirkkon tai seurakunnan toimintaan muuten. Eivätkä ne välttämättä ole samoja asioita, jotka liikutavat ihmisiä Viron eteläosissa. Yksikään lähetystyöntekijä ei myöskään ole paikalla ikuisesti, joten työ ei saisi nähdäkseni olla liian voimakkaasti profiloitunut yhteen henkilöön. Muutoin on vaikea rakentaa mitään kestävää.

Lähettipäivän päätteeksi sain tehtäväkseni kirjoittaa Lähetyskeskuksen julkaisuun jutun itsestäni ja harjoittelustani. Olin pyynnöstä otettu, mutta toisaalta päässäni hyppii ajatus siitä, kuinka hyvä olenkaan kirjoittamaan itsestäni. Tämä ei nyt vissiin ole se hetki kun on sopivaa lähettää keskuksen tiedottajalla sellainen keskeneräinen lause ja kuva tikku-ukosta?

Hätätapaus ulkomailla

Jokin aika sitten pääsin näkemään hyvin käytännönläheisen osan lähetystyötä osallistuttuani turvaneuvoston kokoukseen. Myönnän olleeni ns. silent participant - mitään annettavaa minulla ei tähän ollut, sillä vahvimmat hätätapaustietoni liittyvät tilanteisiin, joissa navetta tai talli syttyy palamaan. Mutta oli kiva olla mukana!



Kokouksessa oli paikalla sekä Kansanlähetyksen, SLEY:n että Lähetysseuran lähetti. Tarkoituksena oli sopia yhtenevästä ohjeistuksesta mahdollisten hätätapausten varalle ja hahmotella kaikille Virossa työskenteleville suomalaisille läheteille yhteistä turvallisuusasiakirjaa.

Kolhoosin toimistossa

Sunnuntaina 3.3. oli jälleen edessä reilun tunnin ajomatka Lääne-Nigulaan, missä ohjelmassa oli rippikoulutunnin pitäminen aiheesta Minä uskon... Mitä on uskontunnustus? Luvassa oli siis kevyt ja erityisen toiminnallinen tunti! Tahi sitten ei...

Enne oppituntia osallituimme pastoraatin tiloissa pidettyyn jumalanpalvelukseen. Edellisiltana yllättänyt takatalvi ja kylmä tuuli olivat ilmeisesti verottaneet messukansaa ja pastori Leevi Reinaru tarttuikin tähän saarnassaan. Mutta teitä eivät pienet epämukavuudet ole haitanneet! totesi Leevi paikallaolijoille.

Lääne-Nigulan seurakunnan pastoraatti. Paikasta on tullut minulle lukuisten vierailujen jälkeen kovin erityinen.


Oli syynä sitten sää, riparitunnin aihe tai sille valikoitunut opettaja, oli rippilapsistakin paikalla vain 20%. Viisihenkisen ryhmän kanssa se tarkoitti sitä, että eräs riparilaisparka sai minulta yksityistunnin uskontunnustuksen saloista. Armahdin jumalanpalvelukseenkin osallistunutta Andreasta pitämällä tunnin hiukan lyhyempänä, enkä suuressa jalomielisyydessäni edes pakottanut häntä tekemään ryhmätöitä. Tunti Leevi Reinarun huoneessa meni mukavasti ja mieleen jäi taas hyvä kokemus viroksi opettamisesta. Oli myös mukava kuulla lisää Andreaksen elämästä. Jo aiemmin järjestetyn rippileirin yhteydessä hän oli kertonut sukunsa babtistitaustasta, mutta nyt hän puhui myös opinnoistaan ja vanhemmistaan. Yhteyden luominen toiseen ihmiseen tuo aina hyvän mielen.

Seurakunnan kortistoista reipas rippikoululainen pääsi etsimään mahdollisesti tuttuja nimiä.


Oppitunnin aikana oli viereisessä huoneessa aloitettu laulutreenit, jossa eräs seurakuntanuori treenasi kanttori Helle Reinarun johdolla. Lisäksi Leevi Reinaru oli ehtinyt viedä yhden seurakuntalaisen kotiin ja valmistaa meille keittolounaan. Myös Andreas liittyi seuraamme ruokailemaan entiseen kolhoosin toimistoon. Keskustelimme Viron historiasta, kirkon tilanteesta ja nykypäivästä. Leevi kertoi esimerkiksi kuinka neuvostoaikana eräs pariskunta oli perunut kirkkohäänsä, koska se olisi merkinnyt asunnon menetystä.

Kotimatkalle lähdimme kylläisinä ja henkisesti taas rikkaampina. Minua lämmitti nähdä seurakuntaisten välinen yhteys: pastori voi hyvin kuskata seurakuntalaisiaan, ruokkia työntekijänsä ja Andreaskin oli käynyt aamulla tekemässä lumityöt naapurinsa Leevin luona. Tällaista rinnakkaiseloa ja yhteistyötä näkisi mielellään enemmän niin täällä Virossa kuin Suomessakin. Täällä on toisaalta vähäisten resurssienkin takia pakko pärjätä sillä mitä on - byrokratiaa ei juuri ole, koska sellaiseen ei ole pienessä kirkossa tarvetta tai sen pyörittämiseen mahdollisuuksia. Voi kumpa muutenkin kuin pakon edessä muistaisimme, ettei kirkko ole seinät ja katto vaan ihmiset.

Püüa hoolega osutuda Jumala ees kõlblikuks töötegijana, kel
pole tarvis häbeneda, kes tõe sõna kuulutab õigesti.
(2. Tim. 2:15)

torstai 7. maaliskuuta 2013

Ma olin võõras, aga sa võtsid mind vastu

Harjoitteluohjelmani mukaan perjantaina olisi ollut jälleen aika mennä Jaanin kirkon nuorteniltaan, jossa pidin pari viikkoa sitten puheenkin. Edellispäivänä ohjaajani antoi minulla kuitenkin kaksi muutakin vaihtoehtoa iltamenoksi ja vaikka Jaanin nuorten kanssa onkin hyvä meininki, päädyin valinnassani Peetelin kirkossa pidettyyn naisten ekumeeniseen jumalanpalvelukseen halutessani jälleen nähdä ja kokea uutta. Eikä valinta ollut muuta kuin erinomainen!



Peetelin seurakuntaa leimaa vahva näky sosiaalityön tärkeydestä. Historiakin on melkoinen: vuonna 1943 pommitukset tekivät kirkolle pahaa tuhoa, mutta kellarissa pidettiin 1940-luvulla myös raamattutunteja. Peetelin kirkko suljettiin 1960-luvulla ja se toimi televisioyhtiön varastona ja muun muassa kuori purettiin kokonaan. Seurakunta sai kirkkonsa takaisin vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja kirkkoa on remontoitu 2000-luvulla mm. suomalaisen tuen avulla. Jokin aika sitten lähistöllä asuneet nuoret rikkoivat kirkon ikkunoita ja yrittivät polttaa sen ovet. Koska Viron kirkko elää hyvin pienellä rahalla, ei vakuutuksiin ole useinkaan varaa ja esimerkiksi ikkunoiden maksaminen vaatii luonnollisestikin rahaa, joka on väistämättä pois jostakin muusta.

Siitä, miten tärkeää työtä Peetelissä kirkkoherra Avo Üpruksen johdolla tehdään, voi lukea tästä Kirkko & kaupunki -lehden jutusta. Juttu on hyvin kirjoitettu, joten turhaan min yritän keksiä pyörää uudelleen.

Itse jumalanpalvelus oli koskettava kokemus. Palveluksen kulusta vastanneet naiset toivat terveisiä Ranskassa asuvilta, mutta ympäri maailmaa kotoisin olevilta naisilta, joiden erilaiset elämäntilanteet olivat puhuttelevia. Tekstinlukua ja rukousta jaksottivat virret ja Taizé-laulut, jotka mielestäni sopivat virolaiseen kontekstiin todella hyvin!

Kirkkoon tullessamme meille oli jaettu eriväriset kangassuikaleet. Jumalanpalveluksen aikana me saimme sitten vaihtaa ajatuksiamme palveluksen yleisteemasta Ma olin võõras, aga sa võtsid mind vastu eli Minä olin vieras, mutta sinä otit minut vastaan. Minulle teema oli koskettava: olen tullut Viroon täysin ulkopuolisena, mutta minut on otettu niin loistavasti vastaan*. Olin aina ajatellut, ettei pappeus tai lähetystyö ole minua varten - että olen liian vieras astumaan niissä vaadittaviin saappaisiin - ja silti Jumala kutsui ja vastaanotti työhönsä. Se täyttää mieleni kiitollisuudella.

Meille annetuista nauhoista tehtiin suuri lankanauha. Ajatuksena oli, että muistomme, ajatuksemme ja kokemuksemme kietoutuvat yhteen. Kaunis idea, joka ilmentää seurakunnan olemusta mielestäni erinomaisesti.


Kirkkoherra Üprus piti puhuttelevan saarnan, jossa hän käsitteli mm. uskon ulkokultaistumisesta: luetaan Raamattua ja muuta kristillistä kirjallisuutta, mutta mitä lopulta tehdään konkretian tasolla? Minulle tuli vahvasti mieleen Raamattuni alkulehdelle kirjoittamani Jaakobin kirjeen sanat Ehkä joku nyt sanoo: "Sinulla on usko, minulla teot." Näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, minä kyllä näytän sinulle uskon teoillani.

Palveluksessa lauloi upea Tallinna Oikumeeniline Naiskoor, siis Tallinnan ekumeeninen naiskuotro.



*) On huomattava, että olen tehnyt työtä lähinnä jollakin tapaa seurakunnan toiminnassa mukanaolevien ihmisten kanssa. Siispä ei olekaan ihme, etten ole juurikaan törmännyt kristinuskonvastaisuuteen. Virossa tosiasia kuitenkin on, että kristinuskoon ei useinkaan suhtauduta kovin vastaanottavaisesti.

Uusi harrastus

Olen löytänyt uuden harrastuksen. Se on toisalta myös harmi, sillä tätä kyseistä lajia on Suomessa paljon vaikeampi harrastaa, eikä onnistunut suoritus aiheuta läheskään yhtä suurta voitonriemua. Onneksi Tallinna on lähellä, joten ihan en joudu tätä kuninkaallisten lajia jättämään, vaikka kotiin joudunkin palaamaan.

Uutta harrastusta varten tarvitsee yleensä ostaa jotakin, niin nytkin. Olen nimittän ottanut päivittäiseksi puuhakseni jutella kassatyöntekijöiden ynnä muiden myyjien kanssa. Niille, jotka ihmettelevät mitä ihmeellistä tässä nyt sitten on, kerrottakoon seuraavaa:

Virossa, Latviassa, Liettuassa ja ymmärtääkseni myös Venäjällä on hyvin toisenlainen palvelukulttuuri kuin meillä Suomessa. Siinä missä meillä opetetaan kunnioittamaan asiakasta asenteella "asiakas on aina oikeassa", täällä ei kumarrella. Tilanne on toki nyt hieman muuttunut ja esimerkiksi nuoret ja erikoiskauppojen myyjät tai tarjoilijat ravintoloissa ovat hiukan toista maata kuin Maximan kassalla kuudettatoista vuottaan istuva täti. Silti meininki on täällä aika erilaista kuin mihin olen lähikaupassani tottunut. Jotain kertoo sekin, että kun McDonald's aikoinaan laajensi Venäjälle, firmalla oli pieniä ongelmia siinä, miten yhdistää sen toimintaperiaatteeseen kuulunut amerikkalainen happyhappyjoyjoy-palvelu ja venäläinen jurotus. Muutama vuosi sitten Liettuassa ollessamme minä ja ystäväni saimme makoisat naurut kivikasvoisista asiakaspalvelijoista aina ruokakaupassa käydessämme: Jos myyjät ylipäätään sanoivat sanaakaan, he mumisivat sen partaansa (naisetkin, ajatelkaa!) eikä heidän ilmeensä värähtänytkään vaikka ympärillä olisi tapahtunut mitä. Kerran näimme taukoaan viettävän myyjän nauravan ja olimme varmoja, että iltaan mennessä hän varmasti saisi potkut.

Virossa tervehditään paljon useammin kuin Liettuassa. Moni myyjä jopa puhuu niin, että äänen kuulee kassapöydän yli ja yhä useampi myös artikuloi selkeästi. Viroa taitamattoman suomalaisenkin on helppo ymmärtää mitä häneltä kysytään kun myyjä pyytää kliendikaartia. Toisaalta minulle on jo tämän harjoittelun aikana tuhahdeltu, muristu ja kysymyksiini on jätetty vastaamatta.  No mut hei, ei se mitään - näistä tilanteista syntyy hienoja tarinoita! Keran jouduin oikein jännittämään kelpaako maksuksi antamani käteisraha myyjälle, joka katsoi seteliä pitkään kuin inhoten ja otti sen sitten hyvin vastentahtoisesti. Enkä maksanut sille normaalista taskussani pyörivällä viisisatasella ja sain ihan järkevästi takaisin, joten kyse tuskin oli vaihtorahojen vähyydestä.

Olen kuitenkin kiusannut kassatätejä juttelemalla heille aina jotakin, kyselemällä ja kommentoimalla. Parasta on ollut se, että toisinaan keskusteluyhteys syntyy ja sitä kautta saatan saada tilaisuuden kertoa miksi olen suomalaisena Virossa. Sellaista lähetystä arjessa.

On minulla tosin itsekäskin syy ja lupaan, että asetan keskusteluissa myös itseni epämukavuusalueelle. Tällaisissa tilanteissa pääsen treenaamaan kielitaitoani ja kielikorvaani ja toisaalta vuorovaikutukseen tavallisten virolaisten kanssa. Huvittavimpia ovat olleet ne hetket kun minä suomalaisena pyydän viroksi myyjältä neuvoa ja myyjä vastaa minulle venäjäksi höystäen vastaustaan muutamalla vironkielisellä sanalla. Asiat ovat kuitenkin aina tulleet hoidetuksi ja tilanteet selvinneet. Kansainvälistä touhua.

On ollut tärkeää huomata kuinka paljon rohkeammin käytän viroa nyt kuin tänne tullessani. Kaikki se kannustus, positiivinen palaute ja sydämellisyys, jota olen osakseni saanut on saanut minut huolettomammaksi ja siis jo etsiytymäänkin tilanteisiin, joissa vastaan voi tulla minkälaista tekstiä vaan.


Suomalaisille annan hyvin painokkaasti sen ohjeen, että älkää (pliis!) aloittako palvelutilanteita suomeksi, ellette ole aivan tuhannen varmoja siitä, että teitä palveleva ihminen osaa suomea. Maailma on muuttunut sen verran, ettei suomalaisuus ole täällä enää yhtä suuressa huudossa kuin parikymmentä vuotta sitten. Päivittäin tulee eteeni tilanteita, joissa suomalaisten sikamainen käytös ärsyttää minua: olen nähnyt kuinka tarjoilijaa nöyryytetään huonosta suomenkielen taidosta, kuinka vaaditaan viroa ja venäjää puhuvalta myyjältä palvelua suomeksi ja niin edelleen. Se on epäkohteliasta. Täällä osataan englantia ja suomeakin voi käyttää, jos paikallinen tekee aloitteen siihen suuntaan. Sitä paitsi Virossa paljon matkaavan suomalaisen on aivan liian helppo opetella edes muutama yksinkertainen fraasi viroksi - se avaa aivan toisenlaisen yhteyden. Esimerkiksi Haapsalussa, jossa käy paljon suomalaisia, minulle sanottiin, että on ihana kuulla, että edes joku suomalainen on opetellut viroa.

Break the silence

Olen aina ollut huono kirjoittamaan itsestäni tai esimerkiksi menneestä päivästäni. Aina kun olen yrittänyt kirjoittaa päiväkirjaa, olen kyllästynyt jo ennen kuin olen saanut ensimmäistäkään tekstiä valmiiksi. Siksi monien päiväkirjamerkintöjeni lopussa on kesken jäänyt lause ja tikku-ukko. Huomaan tämän blogin kanssa olevan pitkälti samoin. Minusta tuntuu toisinaan, että kirjoitan tätä lähinnä itselleni ja koska minä elän nämä tapahtumat ihan reaaliajassa, miksi selostaa enempää. Samasta syystä olen huono ottamaan kuvia: mikään kuva ei voi korvata kokemusta, jonka paikanpäällä saa. Värit ja mittasuhteetkin ovat usein aivan vääristyneet. Olen aiemmin rakastanut kuvausta, joten ehkä syy on aivan umpisurkeassa kamerassani.

Mahdollinen lukijani, pahoittelen tätä taukoa. Toisaalta luulen, että kunhan aikanaan palaan Suomeen ja saan pienen etäisyyden näihin kysymyksiin, alan nähdä niin sanottua isoa kuvaa paremmin ja silloin on mahdollista kirjoittaa temaattisempia juttuja "mitä tein tänään" -tyyppisten sepustusten sijaan. Yliopistoihminen minussa kaipaa analyyttisempaa otetta, jota ei kirjoituksissani vielä ole ollut.

Nyt teen parannuksentekoa ja kirjoitan muutaman jutun putkeen - ilman tikku-ukkoja.

Õnnistust, Jumal olgu teiega!