Hea karjane!

Perjantai käynnistyi Teron ja Lähetysseuralla myös lähettinä toimivan Titta Hämäläisen kanssa Tallinnan suomalaisella koululla, jonne Kansan Raamattuseuran Merja ja Esko Luukkonen olivat tulleet esittämään nukketeatteria. Koulun rehtori Regina Reinup tarjosi meille kahvia ja kertoi kuinka oli aikoinaan alottanut koulussa avustajana ja päätynyt vuosien saatossa nykyiseen asemaansa. Reinupia itseään hiukan huvitti se, että hän virolaisena johtaa suomalaista koulua, mutta minun mielestäni se on vain positiivinen asia. Virolainen osaa kielen, tuntee maan tavat ja syväkulttuurin ja pystyy näin hoitamaan koulunsa asioita nähdäkseni paljon jouhevammin.

 

Esitys meni loistavasti! Jotakin esityksen tasosta kertoo se, että esikoululaisista neljäsluokkalaisiin koostunut yleisö istui vajaan tunnin paikallaan ja kuunteli Raamattuun perustuvaa tarinaa mielenkiinnolla. Tarina eli jatkuvasti, eikä koskaan voinut olla varma mikä yllätys mistäkin laatikosta paljastuu.

Lounaan jälkeen lähdimme satamaan hakemaan Suomesta saapunutta apuväline- ja vaatelahjoituskuormaa. Pienikin fyysinen työ on aina tervetullutta vastapainoa normaalille ajatustyölle. Saatuamme apuvälineet varastoitua, suuntasimme tutustumaan LNÜ:n (EELK Laste- ja Noorsootöö Ühendus eli Viron kirkon lapsi- ja nuorisotyön yhdistys) toimintaan. Jos sanon, että siellä oli myynnissä kirjoja, arvaatte varmaan loput... 

Mopo ei karannut käsistä mitenkään totaalisesti, mikä oli kirjallisuuden hintatasoon nähden ihme.

Viron kirkossa nuorisotyö ei ole samalla tavalla organisoitua kuin Suomessa, eikä siihen ole mahdollisuuksiakaan. LNÜ tekee tärkeää työtä tukien seurakuntien nuorisotyöntekijöitä, kouluttamalla nuoria mm. lähetys- ja raamattukurssilla ja julkaisemalla materiaalia lapsi- ja nuorisotyön käyttöön. Viron pienessä kirkossa on tärkeää rohkaista ja kannustaa! Seurakunnissa ei kuitenkaan ymmärtääkseni aina haluta antaa vastuuta pappissäädyn ulkopuolelle. Täällä elää sitkeitä käsityksi mm. siitä, että vain papin rukoilema rukous voi olla pyhä ja oikea tai että kirkkomusiikki voi tarkoittaa vain urkuja. Pelkkä urkumusiikki ei kuitekaan taida puhua samaa kieltä nuorten kanssa. Silloin on ehkä helpompi valita vapaiden suuntien toiminta.

Nukketeatteriesityksen innoittamana hieman Hesekieliä:

Sest nõnda ütleb Issand Jumal: Vaata, mina ise otsin oma
lambaid ja hoolitsen nende eest. 
Otsekui karjane tunneb muret oma karja pärast, siis kui ta
on oma laialipillatud lammaste keskel, nõnda tunnen mina muret
oma lammaste pärast ja päästan need kõigist paigust, kuhu nad on
pillutatud pilvisel ja pimedal päeval. (Hes. 34:11-12)

"Olet tervetullut takaisin"

Lääne-Nigula kutsui jälleen kun torstaina edessä oli rovastikunnallinen kokous. En osaa ottaa kantaa, olisiko tällaiseen mahdollista päästä Suomessa ns. nobodyna, mutta olin kovin iloinen, että tällainen mahdollisuus täällä aukesi. Ohjaajaani on kiittäminen siitä, että olen saanut olla todella monenlaisessa toiminnassa mukana!


Aloitettuamme päivän jumalanpalveluksella ja kahvittelulla oli aika siirtyä raamattuopetukseen ja jakautua ryhmiin. Sain tutustua uuteen opetusmetodiin nimeltä Piiblit jagades, joka etenee seuraavasti:

1. Joku ryhmästä lukee tekstin ääneen. Muut kuuntelevat.

2. Kaikki ryhmän jäsenet lukevat tekstin itsekseen läpi ja valitsee sen kohdan/ne kohdat tekstistä, jotka häntä eniten puhuttelevat.

3. Jokainen ryhmän jäsen lukee muille sen osan tekstiä, jotka häntä sillä hetkellä eniten puhuttelivat.

4. Koko teksti luetaan jälleen ääneen niin, että yksi lukee ja muut ryhmän jäsenet yhtyvät lukemiseen niissä kohdissa, jotka kukin on valinnut itselleen tärkeimmäksi. (onko tämä enää suomea?)

5. Ryhmän jäsenet miettivät hetken hiljaa miksi juuri valittu kohta/valitut kohdat puhuttelivat häntä.

6. Ajatukset, kysymykset, kommentit tms. jaetaan koko ryhmän kesken. Muiden ajatuksista on suositeltavaa tehdä huomioita, jotka voi jakaa keskustelun edetessä.

7. Jokainen ryhmän jäsen koostaa jaettujen ajatusten pohjalta disposition tekstistä tehtävää saarnaa varten. Keskustelua. (Toim. huom! Paikalla oli joukko teologeja. Saarnan dispositon koostaminen ei ehkä ole toimivin juttu vaikkapa nuorten raamattutunnille...)
8. Joku ryhmästä pitää pienen loppurukouksen.

Olin samassa ryhmässä muun muassa lääninrovasti Tiit Salumäen kanssa ja kävimmekin hyvää keskustelua Joh. 11:47-53 -jakson pohjalta. Minä en vajavaisesta virostani tai puutteellisista eksegeetin taidoistani huolimatta jäänyt seuraajan osaan vaan osallistuin keskusteluun aktiivisesti. Jaettujen ajatusten pohjalta tekisi vaikka kymmenen saarnaa eri näkökulmista. Siinä sai nuori papinalku tärkeää oppia.

Lounaan jälkeen EELK:n perhetyön koordinaattorina toimiva ohjaajani piti esitelmän perhetyöstä. Suomessa olemme kirkon piirissä tottuneet vahvaan perhe- ja nuorisotyöhön, perheneuvontaan ja siihen, että apua on eri elämäntilanteissa saatavissa myös seurakunnasta. Virossa näin ei ole. Jotakin kertoo se, että jopa joillekin papeille täytyy perustella miksi joku ihmeen perhetyö on kirkossa edes tarpeellista. Pian esitelmän pohjalta keskusteltiin muun muassa siitä kannattaako perhekirkkoja järjestää, käyvätkö papit toimituskeskusteluita alttarille astelevien kanssa ja millaisessa suhteessa kirkon tulee julistaa ja palvella . Eräässä kommentissa myös mietittiin onko tällaisille kampanjoille mitään tarvetta, vaikka idea nimenomaan on luoda jotakin kestävää ja pitkäikäistä.

Toisaalta ymmärrän myös virolaispappien huolen siitä, että työtä tulee koko ajan lisää, eikä delegoimiseen pienissä ja taloudellisesti ahtaalla olevissa seurakunnissa usein ole mahdollisuuksia. Siksi tarvitaankin yhteistyötä niiden tahojen kanssa, jotka jo tekevät perhetyötä, esimerkkeinä valtio ja kansalaisjärjestöt. Työn on oltava kattavaa, sillä vain ongelmatilanteissa mukanaolo ei mielestäni ole ihmisen ja hänen elämänsä näkemistä kokonaisvaltaisesti - on annettava avaimia myös ongelmien ennaltaehkäisyyn ja jälkihoitoon. Näin mukaan tulevat esimerkiksi avioliittoleirit, pyhäkoulu- ja nuorisotyö sekä varsinainen perheneuvonta.

Päivä oli antoisa ja lämminhenkinen, vaikka ulkona paukkukin aamulla miltei kahdenkymmenen asteen pakkanen. Jälleen yksi hyvä kokemus Lääne-Nigulasta!

"Musiikkia kuunnellaan korvilla, mutta ylistysmusiikkia sydämellä"

Olen kertakaikkisen rakastunut Tallinnan kansainväliseen kouluun. Heti ensimmäisestä kerrasta kun kävin siellä on koulun yhteisöllinen ja lämmin henki tullut selväksi. Se koulu on kuin suuri perhe! En tiedä kuinka monella vanhemmista tai opettajista on mitään käryä siitä kuka minä olen, mutta se ei ole estänyt heitä ottamasta minua mukaan vitsailuun tai toimintaan. Tietysti minua viehättää myös mahdollisuus opiskella englanniksi, enkä tietenkään ole katkera, ettei itselläni sitä ollut. En varmasi ole! Mutta kuitenkin...

Kansainvälisessä päivässä sain leikkiä pullantuoksuista Suomi-neitoa. Ohjelmassa oli nimittäin ruokamaistiaiset, jossa oli mahdollisuus maistaa eri maiden ruokia. Suomalaisina tarjosimme luonnollisesti ruotsalaista herkkua - korvapuusteja! Meidän vieressämme olivat ruotsalaiset, joiden pöydässä oli kauniiden kookos-suklaapallojen lisäksi mitäpä muutakaan kuin korvapuusteja. No, huumoriahan siitä tilanteesta syntyi ja yksi jos toinenkin maistelija kyseli mitä eroa on suomalaisella ja ruotsalaisella korvapuustilla. Olin leiponut suomalaisia versioita edellispäivänä pitkälle yöhön, joten ainakin sitä takinaa oli vaivattu hyvin! Maisteluissa oli mukana myös esimerkiksi kokista kermavaahdolla, pelmeenejä, sushia, skonsseja, croissanteja ja kirjavaa koiraa. Palun, siitä vaan maita arvailemaan!

Kuva: Google

Päivään mahtui myös lippukulkue ja konsertti. Lisäksi jokainen kansallisuus sai hoidettavakseen toimintapisteen. Suomen osalta se oli luonnollisesti Angry Birds-peli, jonka ohjaajani mies oli rakentanut. Lintuja heitelleet lapset olivat aivan innoissaan pelistä ja taisipa sitä joku aikuinenkin kokeilla. Toivottavasti kukaan ei säikähtänyt kun etukäteen leikilläni kuvailin tätä real life-versiota huoneeksi, joka on täynnä vihaisia lokkeja... Pitäisi varmaan osata olla asiallisempi.

Päivä koululla oli pitkä, mutta päivä kokonaisuutena ei suinkaan loppunut siihen. Lähdimme nimittäin vielä ajamaan Lääne-Nigulaan, jossa järjestettiin Checkpoint -nimellä kulkeva nuortenilta. Oli ihana nähdä nuorten yhteishenkeä; huomata, että minulla on jo paikallisiakin tuttuja, joita moikata; osallistua, keskustella ja kuunnella nuoria. Oli mielenkiintoista keskustella 16-vuotiaiden kanssa, jotka kertoivat olevansa perheensä ainoita kristittyjä ja kirkon jäseniä. Illan teemana oli Musiikin voima ja pääsimmekin miettimään mm. hengelliseen musiikkiin liittyviä kysymyksiä illan opetuksellisessa osuudessa.

Päivän mittaan kasvanut väsymys loisti poissaolollaan kun tunnelma nuorten kanssa oli niin hyvä! Vapaaehtoiset nuoret kantavat tapahtuman järjestämisessä isoa vastuuta ja hoitavat työnsä erittäin hyvin! Ei olekaan ihme, että kerran kuussa järjestettäviin iltoihin tulee porukkaa myös muualta kuin lähialueilta.  Hyvin hoidetusta nuorisotyöstä kasvaa toivoakseni myös uusia ihmisiä kirkon työhön.

Ilta päättyi iltahartauteen Lääne-Nigulan kirkossa, joka oli valaistu kynttilöin. Minun hengellisyydelleni tuollaiset meditatiiviset hetket ovat tärkeitä ja kokemus olikin hyvin voimakas.

Kõik misjonärid ühes koos - üks, kaks, koli, neli!

Maaliskuun alussa vietimme Tallinnan Lähetyskeskuksella lähetystyöntekijöiden päivää. Mukana olivat kaikki keskuksen Viroon kutsumat lähetit, minä ja pari täällä työskentelevää norjalaista vapaaehtoista.

Aluksi vaihdettiin luonnollisesti kuulumiset. Oli mukava kuulla eri lähettien ja työntekijöiden kokemuksia omasta työstään, siitä mitä he tällä hetkellä tekevät ja niin edelleen. Olen kiitollinen ohjaajalleni siitä, että olen saanut osallistua monenlaiseen ja myös käytännössä nähdä mitä kaikkea Viron kirkon piirissä tehdään, mutta oli myös mukava kuulla lähettien omia kokemuksia. Puheenvuorot eivät olleet keskenään ihan tasapainossa, mutta jonkinlaisen käsityksen kaikkien tilanteesta sai. Minäkin sain puheenvuoron, enkä unohtanut kertoa kuinka kiitollinen olen kaikesta täällä kokemastani. Minua lämmitti kehotus tulla pian takaisin! Jos Jumala suo, niin minun tahdostani se ei ainakaan ole kiinni..

Tilaisuudessa puheenvuoron sai myös EELK:n (Eesti Evangeelne Luterlik Kirik) ulkosuhteista vastaava Kadri Põder, joka itseasiassa samalla on Viron kirkon ulkosuhteet, koska muita työntekijöitä ei sillä saralla ole. On uskomatonta, miten paljon ja tärkeää työtä pienillä resursseilla voidaankaan tehdä! Põder kertoi suhteiden kehittymisestä vuosien varrella ja esimerkiksi Viron kirkon jäsenyyksistä erilaisissa neuvostoissa (esim. Kirkkojen Maailmanliitto, ekumeeninen Viron kirkkojen neuvosto sekä Luterilainen Maailmanliitto). Suhteita ulkomaille luodaan muun muassa ystävyysseurakuntatoiminnan (what a jawbreaker!) kautta ja esimerkiksi suhteet Englantiin ovat hiljalleen tiivistyneet.

Tervehdyksensä toivat myös kaksi virolaista pappia, jotka puheenvuoroissaan käsittelivät lähetystyötä Viron kirkossa. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että lähetystyön ja -työntekijän ehdottomasti tärkein tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomasti. Paikallisten tekijöiden ja toimijoiden tukeminen, rohkaiseminen ja auttaminen on tärkeää, jotta paikallinen kirkko voisi löytää sille parhaat toimintamallit. Kontekstuaalisuuden - sen, mikä toimii missäkin - ymmärtää parhaiten paikallinen. Viron pieni kirkko tarvitsee apua toteuttaakseen niitä tehtäviä, joita sille kirkkona kuuluu, mutta se ei saa tarkoittaa sitä, että esimerkiksi suomalaiset tulevat ja tuovat omassa kotiseurakunnassaan toimineen mallin esimerkiksi Tallinnaan. On löydettävä se kieli ja formaatti, joka saa tallinnalaisen lähtemään kotoaan kirkkon tai seurakunnan toimintaan muuten. Eivätkä ne välttämättä ole samoja asioita, jotka liikutavat ihmisiä Viron eteläosissa. Yksikään lähetystyöntekijä ei myöskään ole paikalla ikuisesti, joten työ ei saisi nähdäkseni olla liian voimakkaasti profiloitunut yhteen henkilöön. Muutoin on vaikea rakentaa mitään kestävää.

Lähettipäivän päätteeksi sain tehtäväkseni kirjoittaa Lähetyskeskuksen julkaisuun jutun itsestäni ja harjoittelustani. Olin pyynnöstä otettu, mutta toisaalta päässäni hyppii ajatus siitä, kuinka hyvä olenkaan kirjoittamaan itsestäni. Tämä ei nyt vissiin ole se hetki kun on sopivaa lähettää keskuksen tiedottajalla sellainen keskeneräinen lause ja kuva tikku-ukosta?

Hätätapaus ulkomailla

Jokin aika sitten pääsin näkemään hyvin käytännönläheisen osan lähetystyötä osallistuttuani turvaneuvoston kokoukseen. Myönnän olleeni ns. silent participant - mitään annettavaa minulla ei tähän ollut, sillä vahvimmat hätätapaustietoni liittyvät tilanteisiin, joissa navetta tai talli syttyy palamaan. Mutta oli kiva olla mukana!

Kokouksessa oli paikalla sekä Kansanlähetyksen, SLEY:n että Lähetysseuran lähetti. Tarkoituksena oli sopia yhtenevästä ohjeistuksesta mahdollisten hätätapausten varalle ja hahmotella kaikille Virossa työskenteleville suomalaisille läheteille yhteistä turvallisuusasiakirjaa.

Kolhoosin toimistossa

Sunnuntaina 3.3. oli jälleen edessä reilun tunnin ajomatka Lääne-Nigulaan, missä ohjelmassa oli rippikoulutunnin pitäminen aiheesta Minä uskon... Mitä on uskontunnustus? Luvassa oli siis kevyt ja erityisen toiminnallinen tunti! Tahi sitten ei...

Enne oppituntia osallituimme pastoraatin tiloissa pidettyyn jumalanpalvelukseen. Edellisiltana yllättänyt takatalvi ja kylmä tuuli olivat ilmeisesti verottaneet messukansaa ja pastori Leevi Reinaru tarttuikin tähän saarnassaan. Mutta teitä eivät pienet epämukavuudet ole haitanneet! totesi Leevi paikallaolijoille.

Lääne-Nigulan seurakunnan pastoraatti. Paikasta on tullut minulle lukuisten vierailujen jälkeen kovin erityinen.

Oli syynä sitten sää, riparitunnin aihe tai sille valikoitunut opettaja, oli rippilapsistakin paikalla vain 20%. Viisihenkisen ryhmän kanssa se tarkoitti sitä, että eräs riparilaisparka sai minulta yksityistunnin uskontunnustuksen saloista. Armahdin jumalanpalvelukseenkin osallistunutta Andreasta pitämällä tunnin hiukan lyhyempänä, enkä suuressa jalomielisyydessäni edes pakottanut häntä tekemään ryhmätöitä. Tunti Leevi Reinarun huoneessa meni mukavasti ja mieleen jäi taas hyvä kokemus viroksi opettamisesta. Oli myös mukava kuulla lisää Andreaksen elämästä. Jo aiemmin järjestetyn rippileirin yhteydessä hän oli kertonut sukunsa babtistitaustasta, mutta nyt hän puhui myös opinnoistaan ja vanhemmistaan. Yhteyden luominen toiseen ihmiseen tuo aina hyvän mielen.

Seurakunnan kortistoista reipas rippikoululainen pääsi etsimään mahdollisesti tuttuja nimiä.

Oppitunnin aikana oli viereisessä huoneessa aloitettu laulutreenit, jossa eräs seurakuntanuori treenasi kanttori Helle Reinarun johdolla. Lisäksi Leevi Reinaru oli ehtinyt viedä yhden seurakuntalaisen kotiin ja valmistaa meille keittolounaan. Myös Andreas liittyi seuraamme ruokailemaan entiseen kolhoosin toimistoon. Keskustelimme Viron historiasta, kirkon tilanteesta ja nykypäivästä. Leevi kertoi esimerkiksi kuinka neuvostoaikana eräs pariskunta oli perunut kirkkohäänsä, koska se olisi merkinnyt asunnon menetystä.

Kotimatkalle lähdimme kylläisinä ja henkisesti taas rikkaampina. Minua lämmitti nähdä seurakuntaisten välinen yhteys: pastori voi hyvin kuskata seurakuntalaisiaan, ruokkia työntekijänsä ja Andreaskin oli käynyt aamulla tekemässä lumityöt naapurinsa Leevin luona. Tällaista rinnakkaiseloa ja yhteistyötä näkisi mielellään enemmän niin täällä Virossa kuin Suomessakin. Täällä on toisaalta vähäisten resurssienkin takia pakko pärjätä sillä mitä on - byrokratiaa ei juuri ole, koska sellaiseen ei ole pienessä kirkossa tarvetta tai sen pyörittämiseen mahdollisuuksia. Voi kumpa muutenkin kuin pakon edessä muistaisimme, ettei kirkko ole seinät ja katto vaan ihmiset.

Püüa hoolega osutuda Jumala ees kõlblikuks töötegijana, kel
pole tarvis häbeneda, kes tõe sõna kuulutab õigesti. (2. Tim. 2:15)

Ma olin võõras, aga sa võtsid mind vastu

Harjoitteluohjelmani mukaan perjantaina olisi ollut jälleen aika mennä Jaanin kirkon nuorteniltaan, jossa pidin pari viikkoa sitten puheenkin. Edellispäivänä ohjaajani antoi minulla kuitenkin kaksi muutakin vaihtoehtoa iltamenoksi ja vaikka Jaanin nuorten kanssa onkin hyvä meininki, päädyin valinnassani Peetelin kirkossa pidettyyn naisten ekumeeniseen jumalanpalvelukseen halutessani jälleen nähdä ja kokea uutta. Eikä valinta ollut muuta kuin erinomainen!

Peetelin seurakuntaa leimaa vahva näky sosiaalityön tärkeydestä. Historiakin on melkoinen: vuonna 1943 pommitukset tekivät kirkolle pahaa tuhoa, mutta kellarissa pidettiin 1940-luvulla myös raamattutunteja. Peetelin kirkko suljettiin 1960-luvulla ja se toimi televisioyhtiön varastona ja muun muassa kuori purettiin kokonaan. Seurakunta sai kirkkonsa takaisin vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja kirkkoa on remontoitu 2000-luvulla mm. suomalaisen tuen avulla. Jokin aika sitten lähistöllä asuneet nuoret rikkoivat kirkon ikkunoita ja yrittivät polttaa sen ovet. Koska Viron kirkko elää hyvin pienellä rahalla, ei vakuutuksiin ole useinkaan varaa ja esimerkiksi ikkunoiden maksaminen vaatii luonnollisestikin rahaa, joka on väistämättä pois jostakin muusta.

Siitä, miten tärkeää työtä Peetelissä kirkkoherra Avo Üpruksen johdolla tehdään, voi lukea tästä Kirkko & kaupunki -lehden jutusta. Juttu on hyvin kirjoitettu, joten turhaan min yritän keksiä pyörää uudelleen.

Itse jumalanpalvelus oli koskettava kokemus. Palveluksen kulusta vastanneet naiset toivat terveisiä Ranskassa asuvilta, mutta ympäri maailmaa kotoisin olevilta naisilta, joiden erilaiset elämäntilanteet olivat puhuttelevia. Tekstinlukua ja rukousta jaksottivat virret ja Taizé-laulut, jotka mielestäni sopivat virolaiseen kontekstiin todella hyvin!

Kirkkoon tullessamme meille oli jaettu eriväriset kangassuikaleet. Jumalanpalveluksen aikana me saimme sitten vaihtaa ajatuksiamme palveluksen yleisteemasta Ma olin võõras, aga sa võtsid mind vastu eli Minä olin vieras, mutta sinä otit minut vastaan. Minulle teema oli koskettava: olen tullut Viroon täysin ulkopuolisena, mutta minut on otettu niin loistavasti vastaan*. Olin aina ajatellut, ettei pappeus tai lähetystyö ole minua varten - että olen liian vieras astumaan niissä vaadittaviin saappaisiin - ja silti Jumala kutsui ja vastaanotti työhönsä. Se täyttää mieleni kiitollisuudella.

Meille annetuista nauhoista tehtiin suuri lankanauha. Ajatuksena oli, että muistomme, ajatuksemme ja kokemuksemme kietoutuvat yhteen. Kaunis idea, joka ilmentää seurakunnan olemusta mielestäni erinomaisesti.

Kirkkoherra Üprus piti puhuttelevan saarnan, jossa hän käsitteli mm. uskon ulkokultaistumisesta: luetaan Raamattua ja muuta kristillistä kirjallisuutta, mutta mitä lopulta tehdään konkretian tasolla? Minulle tuli vahvasti mieleen Raamattuni alkulehdelle kirjoittamani Jaakobin kirjeen sanat Ehkä joku nyt sanoo: "Sinulla on usko, minulla teot." Näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, minä kyllä näytän sinulle uskon teoillani.

Palveluksessa lauloi upea Tallinna Oikumeeniline Naiskoor, siis Tallinnan ekumeeninen naiskuotro.

*) On huomattava, että olen tehnyt työtä lähinnä jollakin tapaa seurakunnan toiminnassa mukanaolevien ihmisten kanssa. Siispä ei olekaan ihme, etten ole juurikaan törmännyt kristinuskonvastaisuuteen. Virossa tosiasia kuitenkin on, että kristinuskoon ei useinkaan suhtauduta kovin vastaanottavaisesti.